sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Kiharapäinen poika


Eräänä aamuna kaksi viikkoa sitten meditoidessani näin yhtäkkiä pojan. Kiharapäisen, ruskeatukkaisen, leveästi hymyilevän. ”Kuka sä oot?” koitin kysyä, mutta poika ei vastannut mitään, oli vain. Kehotti äänettömästi painamaan piirteensä muistiin. Tarkastelin poikaa, vaaleaa ihoa, päältä pidempää kiharaista tukkaa, sivuilta lyhyempää ja suorempaa. Eikö silmien pitäisi olla ruskeat, huomasin hämmästeleväni, kun katsoin vaaleansinisiä iiriksiä. Päällään pojalla oli valkoinen t-paita ja musta nahkatakki, mutta tiesin vaatteiden kuuluvan toiselle. Ne eivät olleet hänen.

Ensimmäisen kohtaamisemme jälkeen poika näyttäytyi minulle kuluneen kahden viikon aikana kerta toisensa jälkeen uudestaan, ei enää vain hiljentyessäni, vaan täysin sattumanvaraisina hetkinä toisinaan jopa keskeyttäen jonkin toimen. ”Kuka sä oot?” kyselin, mutta sain selville vain sen, että poika oli minua hieman nuorempi, mies jo siis.

Pari päivää ennen juhannusta lähdin maalle, mutta aattona iski tarve palata takaisin kaupunkiin. Nousin junaan ja pian jo nautimmekin ystävien ja uusien tuttavuuksien kanssa saunasta, merestä, grillaamisesta ja rennosta tunnelmasta keskellä kaupunkia. Muutamien seikkailujen kautta päädyimme yöllä Kallion kaduille ja siinä Hesarilla sompasaunanraikkaina seisoessamme yksi seurueemme minulle entuudestaan tuntemattomista kundeista sanoi: ”Mun kaveri Tuukka tulee kohta tähän.” Kiva nimi, ehdin ajattelemaan, kun Tuukka jo saapuikin paikalle takaoikealta. En tiedä, päästinkö jonkin hämmästyneen inahduksen, kun silmät lautasina tuijotin kiharapäistä Tuukkaa. ”Ei voi olla!” mieleni huusi, kun sydämeni tiesi jotain aivan muuta. ”Tuukka”, Tuukka ojensi kättään, johon tartuin ja sain kuin sainkin ilmoille aavistuksen epäselvän piitun. ”Kaunis nimi”, Tuukka hymyili.

Vietimme loppuillan samassa porukassa, mutta muiden kuin toistemme kanssa keskustellen. Aaton viimeisinä tunteita istuimme enää viiden hengen joukkiolla nurmikolla puhumassa pyramideista ja muusta tärkeästä, ja silloin uskalsin vaivihkaa alkaa tarkastella viimeisen kahden viikon aikana jo tutuksi tulleita piirteitä. Vaatteet olivat erilaiset, mutta tiesinkin niiden mielikuvissani olleiden olleen vain rekvisiittaa. ”Mä uskon Atlantikseen!” havahduin huudahtamaan, kun tajusin puheenaiheen vaihtuneen. Tuukka katsoi minua silmiään pyöritellen. ”No niinku tavallaan, sillee, tiiättekö…” jatkoin.

Kellon lähentyessä kolmea ilmoitin lähteväni kotiin. Myös Tuukka nousi lähteäkseen ja tuli hetken aikaa kanssani samaa matkaa, vaikka olikin menossa eri suuntaan. Erotessamme halasimme. ”Tavataan seuraavissa tällaisissa joissain”, Tuukka sanoi, kun minä jo huusin heippoja poispäin askeltaen. Tavattaisiinpa, mietin hiljaa mielessäni kotia kohti kipittäessäni. Olisi kiva ratkaista kiharapäisen pojan arvoitus.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Tällä kertaa et tullut valituksi


Kaivopuiston aurinko polttaa poskia. Pidän puhelinta kädessäni ja katselen taivaalle. Joko nyt uskaltaisin vilkaista? Olen tiennyt tuloksen jo pitkään, mutta silti minussa elää toivo. Jospa sittenkin… Annan itselleni luvan vielä yhteen ajatusleikkiin, siihen viimeiseen, ennen kuin otan iskun vasten kasvoja. Miltä se tuntuisi, kupliva ilo? Kelle kertoisin ensimmäisenä, kelle soittaisin? Joisinko skumppaa Espan kahvilassa, leipoisinko kakun? Hyppisinkö riemusta, kiljuisinko ääneen? Kirjoittaisinko postauksen blogiin? Huokaan syvään, avaan silmät ja katson.

”Tällä kertaa et tullut valituksi. Iloista kesää!”

Iloista kesää? Juuri nyt en tunne mitään, olen täysin turta. Näin helpostiko tämä sujuikin, ehdin ihmetellä, ennen kuin kyyneleet hetkeä myöhemmin yllättävät minut. Ne tulvivat valtoimenaan ja kehoni alkaa hytistä. Painan pääni polviin ja kiedon kädet jalkojen ympärille. Aurinko kuumottaa niskaa, luulen hapen loppuvan. Lähistöllä istuva pariskunta häiriintyy parkumisestani ja siirtää vilttinsä etäämmälle. Valokuvaava mies katsoo minua säälien ja pahoitellen. En pysty hillitsemään itseäni. Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua ystävä kutsuu viestillä luokseen ja saan keploteltua itseni ylös. Vastaantulijat näyttävät vaivaantuneilta, sporassa häpeän luhistunutta olemustani. Joku tarjoaa nenäliinaa, kiitän.

Töölössä minua odottaa lämmin syli ja ymmärtävä katse. ”Tää on ihan tyhmää”, nyyhkytän. ”Eikä mitä, sä oot panostanut tohon paljon, totta kai tuntuu pahalta”, syli lohduttaa. Ja tottahan se on. Yllätyin jo pelkästä valintakoekutsusta, sen saadessani itkin ilosta. Koetilanteessa suoriuduin ansiokkaammin kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Nautin olostani, lauloin soljuvammin kuin kotona hyvänä päivänä. Scattasin käskystä, vaikken ole sitä koskaan aiemmin tehnyt. Tilanne oli jännittävä, mutta kaikin puolin miellyttävä, kunnes kirjojen välissä majailevat musiikin matemaattiset kiemurat koituivat kohtalokseni. Treenifokuksen olisi kohdallani pitänyt olla niissä, ei pelkässä laulussa.

Sain kokeista matkaani kuitenkin ripauksen toivoa. Ehkä teoriaa katsottaisiin läpi sormien, ehkä ovet aukeaisivat minullekin. Kuukauden päivät pelasin mitä jos -leikkiä, kunnes se tänään tuli päätökseensä Kaivopuistossa. Palaan tähän hetkeen, matto on pehmeä allani ja yhtä pehmeä on ystäväni katse, kun hän sanoo vievänsä minut torille kahville. ”Saat ottaa, mitä tahdot. Mä tarjoan.” 

Pian istumme auringossa, kahvit nenän edessä. Olo alkaa olla huojentunut, helpottunut. Ei enää odottamista, ei arvailuja. Tulevaisuudessa siintää tyhjä taulu, nyt vain täytyisi päättää, millaista maisemaa lähden maalaamaan. ”Musta tuntuu, että tän piti mennä just näin”, hymyilen. Ei kouluun pääseminen ollut minulle missään vaiheessa itsetarkoituksellista. Tärkeää oli se, mitä olisin voinut siellä oppia. Aiemmin päivällä luulin kaiken päättyvän tähän, nyt tajuan seisovani lähtöviivalla. On vain löydettävä uusia keinoja kehittää itseäni, onneksi olen hyvä etsimään.

torstai 18. toukokuuta 2017

Sädekehä


Mä mainitsen sut taas, mutta näiden seinien sisällä se ei haittaa. Näiden seinien sisällä ei ole oikeata tai väärää, hyvää tai huonoa. On vain asioita ja ihmisiä, on vain rakkautta. ”Te taisitte koskettaa toisianne jotenkin tosi syvästi?” nainen sanoo kysyvästi, ja jatkaa sitten ”Tunnistatko sä mitään itsestäsi hänessä? Muuta kuin sen epävarmuuden?” Mietin hetken ja totean, etten oikeastaan. ”Hm… No entä mikä susta on hänessä hyvää?” nainen kysyy ja katsoo mua keskittyen. 

En mä oikein tiedä, aloitan. Se vaan hohtaa sellasta valoa ja hyvää. Se on semmonen tyyppi, jolle ei tahdo mitään pahaa. Mä toivon sille vaan parasta. Jotenkin se on niin puhdas ja aito, musiikki on sille tärkeetä. Se silleen elää siitä…

Naisen silmät näyttävät kostuvan.

…ja vaikka musta tuntuu, että se on tosi kesken ja vaiheessa, niin silti se on jotenkin sinut itsensä kanssa. Se vaan silleen on, ei esitä mitään. Sanoinko mä jo siitä valosta…?

Kyllä, nainen todella itkee.

Siinä on vaan sellanen valo ja hyvyys siinä ihmisessä… Ja se on silleen herkkä. Ja pohtiva…

”Hei, miks sä itket? Muakin alkaa itkettää”, keskeytän kuvailuni ja hamuan pöydältä nenäliinaa. Nainenkin tarttuu Nessu-pakkaukseen ja hetken päästä niistää. ”Tuo, miten sä kuvailet häntä… mä näen kaikki nämä piirteet sinussa. Ehkä te olette tunnistaneet toisissanne jotain sellaista, mitä ette itsessänne näe. Ehkä juuri se on koskettanut niin syvästi, vaikka kohtaaminen on ollut lyhyt. Me ihmiset peilataan itseämme toisista. Joskus voi olla todella haastavaa tunnistaa toisessa sellaisia piirteitä, joita ei itsessään ole valmis tai kykeneväinen näkemään.”

Niin, siinä oli kyllä jotain tosi kaunista…

”Jotkut ihmiset hohtaa sellaista valoa, kuten sanoit. Joillakin on vähän niin kuin sellainen sädekehä ympärillään. Mä en hänestä tiedä, kun en ole häntä tavannut, mutta sinut tiedän”, nainen hymyilee. Musta tuntuu hassulta. Jatkamme aiheesta vielä hetken, sitten puhumme muuta. Lähtiessäni rutistan naista lujasti. Olo on kevyt, kun suljen oven takanani.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Mä haluan


Mun piti alunperin olla nyt Lontoossa siskojen kanssa, mutta täällä mä olen, Helsingissä, katson ilta-aurinkoa ja yritän hengittää. Kuuntelen parhaan ystävän laittamaa ääniviestiä: ”Hyvä, että norsu löyty. Otat sen sitten mukaan”, hän sanoo äidillisen rauhallisesti ja mua alkaa naurattaa. Aivan kuin olisin 5-vuotias, joka on hukannut lempilelunsa. Sitten hengitys taas salpautuu.

Olen ottanut koko viikon rennosti, ollut kiitollinen siitä, että se on ollut ylipäätään mahdollista. Vaikka kaikkihan on, kun vain järjestää. Kiire ei tapahdu, se luodaan. Olen kuitenkin myös hetkittäin tuntenut syyllisyyttä siitä, kuinka keskityn vain yhteen asiaan. ’Pitäisi’ on käynyt mielessä monesti. Vaikka eihän mistään tule mitään, jos ei keskity mihinkään kunnolla. Olen treenannut, nukkunut pitkiä öitä, kirjoittanut unenpöpperöisiä aamusivuja. Olen keskustellut niiden kanssa, joita rakastan, kävellyt kilometreittäin, ihastellut iltahämärässä sinistä taivasta vasten piirtyviä katonrajoja. Olen meditoinut ja tehnyt taikoja, saunonut ja ollut välittämättä loukkaavista sanoista. Olen tanssinut yöpaitasillani auringon noustessa, mokaillut ja oppinut. Olen antanut itselleni aikaa tehdä sitä, mitä rakastan, olen jättänyt viikon väljäksi ja treenannut aina, kun siltä tuntuu ja silloinkin, kun ei tunnu yhtään siltä. On pelottavaa haluta jotain, mutta toisaalta on pelottavampaa olla haluamatta mitään.

Mun piti alunperin olla nyt Lontoossa siskojen kanssa, mutta täällä mä olen, Helsingissä. Katson laskevaa aurinkoa, hengitän ja vastaan parhaan ystävän ääniviestiin hymyillen. Musta tuntuu kuin olisin 5-vuotias, joka on hukannut lempilelunsa, mutta tällä kertaa mä tiedän, että elämä kantaa.

torstai 11. toukokuuta 2017

Matka mun keskipisteeseen


Risti-istunta tuntuu jo nyt ikävältä, tekee mieli kiemurrella. Vaihdan asentoani millin verran, olen hipihiljainen villasukkaninja, kukaan ei kuule liikkeitäni. Takana istuva mies hengittää häiritsevän kovaäänisesti, mikä sitä vaivaa? Musta ei kuulu pihaustakaan. Näin huonostiko keskityn, päästän toisen hengityksen tajuntaani? Ehkä tänään on sellainen päivä. Vaikea keskittyä. Koitan upota ohjaajan rauhalliseen ääneen, mutta nenääni kutittaa.

Sitten se alkaa, kummallinen kohina. Nopeatempoinen, pyörremyrskymäinen, kuin hälytys. Tuleeko se ulkoa? Nyt en ainakaan saa hiljentymisestä kiinni, mietin, ja kuuntelen oudolla tavalla miellyttävää ääntä. Kohinan voimistuessa tajuan sen tulevan kaukaa salin etuosasta. Tämäkö on se muusikko, josta meditaation alussa mainittiin? Instrumentti vaihtuu, mies alkaa rummuttaa ja laulaa. Sointi on huumaavaa,

ja mä

v
a
j
o
a
n…

Kasvosi välähtävät eteeni pelokkaina. Vetäydyt kauemmas, sitten tulet taas liki vauhdilla. Uudestaan ja uudestaan, ilmeesi ei muutu. Sua pelottaa niin kovin. Yhtäkkiä olemme vuoteessani, hetkeä ennen suudelmaa. Näen toistuvasti, kuinka lähestyt ja suljet silmäsi. Tunnen poskieni kostuvan, se on todellista, kyyneleet ovat suolaisia ja märkiä. Annan niiden valua, en pysty nostamaan kättäni. Kun suutelet mua viimeistä kertaa ensimmäistä kertaa, rakastelen jo toista. Sitä, joka joskus sanoi, että puhallan purkkapalloja tosi hyvin. Että hän ei osaa. Sitä, jonka tarinaan jäin haaleaksi mustikkatahraksi. Tunnen himoa, eläimellistä ja sydämestä irtonaista. Sitten paikka vaihtuu.

Olen koetilanteessa, tanssin villisti raadin edessä. Olen verhoutunut oransseihin ja punaisiin huiveihin, jotka liehuvat tuulessa, vaikka olemme sisätiloissa. Kaksi miestä ja yksi nainen tuijottavat minua osittain haltioituneina, osittain arvioiden. Bändi takanani on kummissaan, muttei voi irrottaa katsettaan tanssistani. Nautin, nautin, nautin. Otan tiukan katsekontaktin tuomaristoon ja vedän käsillä kuvitteellista köyttä, hitaasti ja päättäväisesti. ”Tule, tule, tule mun luo. Tulkaa”, kuulen äänen kuiskivan. Sitten olen taas kanssasi. Kaikki muu katoaa, on vain mustaa ja me. Rintakehämme yhdistyvät säihkyvillä kultaisilla säikeillä, niitä on paljon ja ne on punottu kauniiksi nauhaksi. Tartun jättimäisiin saksiin ja kohotan ne leikatakseni välillämme olevan punoksen, mutta sä estät mua ja mä kysyn vihaisena ”miksi”.  Miksi sä estät, kun et kuitenkaan tahdo mitään?

Yhtäkkiä mä tanssin taas raadin edessä, hytkyn alkukantaisesti rummun tahtiin. Bändi soittaa ja alan laulaa. Tuomaristo ei voi vastustaa kiusausta ja kiiruhtaa kanssani estradille tanssimaan, antautumaan, elämään. ”Tule, tule, tule!” viekoitteleva ääni kuiskii jälleen ja mä katson musiikin mukana huojuvaa raatia ja hymyilen. Hiljalleen kuva vaihtuu numeroksi, 49 on silmieni edessä. Suurena, mustana, digitaalisena. Se etääntyy lattiaa kohti, aivan kuin kameran kanssa liikuttaisiin kohteesta kauemmas. Seison vaa’lla, se näyttää 49 kiloa ja pääni tuntuu kevyeltä. Nostan käteni ohimoilleni, sitten takaraivolle ja tajuan, että mulla on siilitukka. Olen pieni ja hento siilitukkainen tyttö, mutta oloni on hyvä. Sitten sä ryömit taas mukaan kuvaan jostakin nurkasta. Vaikka mä olen pieni, olet sä vielä pienempi henkisesti. Ja mä nostan sut reppuselkään ja kannan sua ylämäkeen. Sitten olemme taas vuoteessa, makaat siinä silmät suljettuina, räväytät ne auki ja suljet taas. Silitän sun päätä ja ääni etäällä kuiskaa liian suuria sanoja ääneen lausuttavaksi.

”Pikkuhiljaa palaillaan tähän hetkeen”, ohjaaja huokaa lempeästi. Rummutus on vaihtunut nauhalta tulevaan mantraan. Jalkani ovat puutuneet tunnottomiksi, siirrän niitä aluksi käsilläni, kun on aika liikkua. Hengitän sisään ja ulos rauhallisesti nauttien. Pyyhin kosteiksi jääneet silmäkulmat ja yhdyn ympärilläni kaikuvaan vaimeaan muminaan: ”Om mani padme hum.”

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Elämäni rakkaus


Rakastuin suhun ennen kuin tunsin sua edes kunnolla. Sä olit niitä tyyppejä, joiden kanssa juttu toimii jo ennen kuin osaa sääntöjä. Niitä, joiden kanssa on luonnostaan yhteinen kieli. Mä paloin täysillä ja lujaa, en silloin vielä itkenyt vuoksesi. Tunsin, että meissä oli jotain elämää suurempaa, mutta mulle naurettiin. Sain kuulla, ettei hullaantumisessani ja hurmiossani ollut mitään järkeä, että mun pitäisi löytää joku luotettavampi kumppani. Joku varma ja vakaa. Samoihin aikoihin mussa heräsi myös epäilys siitä, etten mä riitä sulle. Etten ole tarpeeksi hyvä. Etten ansaitse mitään niin kaunista. Ja niin mä aloin työntää sua pois. Välillä muistellen ja tunnustellen, kuitenkin tasaisesti irrottaen.

Mulla oli sua monesti ikävä, mutta lopulta ikäväkin muuttui tunnistamattomaksi ahdistuspalloksi. Kummaksi tunteeksi siitä, että olen väärässä paikassa. Tein silti kaiken niin kuin piti, uusi rakkaani oli oppikirjamainen esimerkki kunnollisuudesta, rakensin kokonaisen elämän uuden suhteeni ympärille. Aikuistuin, mutta en tiedä, kasvoinko.

Etsin vikoja itsestäni. Söin, oksensin, laihdutin, lenkkeilin. Sulloin elämäni väkisin niin pieneen ennalta-arvattavaan purkkiin, että lopulta oli kontrolloitava makrotason asioita. Mua itseäni, mitä suuhuni laitan ja milloin. Kaikesta kontrolloinnista huolimatta elämä päätti ravistella ja toi kuoleman luokseni kahdesti. En voinutkaan hallita mitään. Aamut muuttuivat harmaiksi, en jaksanut. En jaksanut enää. Ja silloin mä tajusin, etten kyennyt enää elämään väärillä asetuksilla, jonkin oli muututtava. Silloin mä muistin sut.

Tulin kolkuttelemaan oveasi varoen ja sä avasit, mutta sanoit, ettei tää tulisi olemaan helppoa. Itketit mua ja totesit kylmän rauhallisesti, että mun on tehtävä töitä. Ja mä aloitin. Kaikki, mikä oli joskus tuntunut luonnolliselta, oli nyt tuhansien kyynelten takana. Osa niistä oli kuitenkin onnen kyyneliä. Sait mut tuntemaan suurempia tunteita kuin kukaan muu koskaan. Sanoit, että tää meidän juttu on sellainen, että mun on kasvettava täyteen mittaani, unelmieni kokoiseksi, jos haluan olla kanssasi. Ja se täyteen mittaan kasvaminen vaati jättimäisiä muutoksia, onneksi niitä tuli yksi kerrallaan, enempää en olisi pystynyt käsittelemään. Mun oli vaikea uskoa meihin, olinhan jo vuosia sitten kääntänyt meille selkäni. Ja kun sä et koskaan luvannut mitään, tunnuit vain hyvältä ja käskit mua luottamaan.

Tässä mä nyt olen kanssasi kaikkien elämän sivupolkujen jälkeen. Matka on kasvattanut mua, mutta täysi siintää vielä jossain tulevaisuudessa. Tietyllä tapaa toivon, etten koskaan saavutakaan sitä, muutenhan kaikki pysähtyy. Mä olen rimpuillut susta irti, mutta palannut silti luoksesi, mä olen tuntenut kaiken maan ja taivaan välillä, tuntenut niin syvästi, että toisinaan pelottaa. Mutta mä olen myös hiljalleen alkanut sitoutua suhun, kun en enää muutakaan osaa kuvitella. Sä oot mun elämäni rakkaus, muita on ollut ja varmasti tulee jatkossakin olemaan, mutta sä kuljet mun sydämessä aina. Sä oot mun, mutta silti kaikkien yhteinen. Sä nostat hymyn huulille, liikutat kehoa ja mieltä. Sä kehotat mua kasvamaan ja viet uusiin paikkoihin. Sä elät mussa, musiikki.

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Huhtikuinen hajatelma


Mun unet on niin eläviä, tukka sormien välissä on pehmeä, runsas, sellainen kuin oikeastikin. Välillä mä en tahtoisi herätä, unissa kaikki on niin vaivatonta, niin selkeää. Ei ole taakkoja, on vain totuus niiden takana. Mä koitan tuoda sitä unien maailmaa tähän oikeaan elämään, tähän, joka alkaa aamuisin silmien auetessa. Mä koitan muistaa ne tunteet, sen selkeyden ja vaivattomuuden, ja olla se, mitä olen.