keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Korppilisäkkeen kohdalla


Piirrät mun selkärangan, kerrot mihin solisluuni kiinnittyvät. Korvan takana kuiskit pelkkää latinaa, korppilisäkkeen kohdalla henkeni salpautuu. Tiedät tarkalleen, kuinka kehoni toimii, mutta sitäkin paremmin aistit, mikä saa sen syttymään.

torstai 7. joulukuuta 2017

Klo 01.50


”Musta tuntuu, että mun pitää nyt lähteä.”
”Nyt? Nytkö sun on hyvä mennä?” kysyt ääni täynnä lempeyttä ja pyyhit suolavettä poskiltani.
”Sori ku mä oon niin outo.”
”Et sä oo outo.”
”Enkö?” kurtistan kulmiani.
Häpeä ja hämmennys istuvat rinnallani, toinen vasemmalla, toinen oikealla puolellani. Häpeä painaa hartioita lysyyn ja yrittää vetää minut mukanaan maan alle. Hämmennys käyttäytyy kuin koko rakennus olisi tulessa; hyperventiloi ja puhuu sekavia.
”Et. Sä oot vaan herkkä. Ja se on ok.”
Sylisi on leveä. Kaappaat meidät kolme siihen, minut, hämmennyksen ja häpeän. Pian hämmennys rauhoittuu ja poistuu ulko-ovesta peräänsä vilkuttaen. Häpeäkin sulaa kainoon hymyyn ja haihtuu sitten kuin itsestään vesihöyryn lailla ilmaan. Jäljelle jäämme vain me kaksi, eikä välissämme ole enää mitään. Sinä näet minut sellaisena kuin olen.

tiistai 7. marraskuuta 2017

Katu täyttyy askelista


Näen aina ihmisissä ja tilanteissa potentiaalin. Jotkut pitävät kauneudenkaipuutani naiivina, itse kutsuisin sitä idealismiksi. Olen luopunut lyhyen elämäni aikana melko paljosta (ja saanut kyllä vähintäänkin yhtä paljon takaisin!), mutta silti irrottaminen ja elämänvirralle antautuminen tuntuu edelleen toisinaan haastavalta. Etenkin niiden ”huonoiksi” katsottujen tapahtumien ja tilanteiden osuessa kohdalle. Sitä hyppää helposti uhrin rooliin: ”Pitääkö mun vielä tämäkin kestää?”

Ollessani tänä syksynä ensimmäistä kertaa reppureissaamassa kuulin eräältä kanssamatkustajalta kehotuksen: ”Älä jää matkatessasi pelkästä mukavuudenhalusta paikoillesi. Kun on aika liikkua, liiku.” Ja niin tein. Liikuin, näin ja koin. Hetkittäin tuntui, että matka oli pelkkiä upeiden kokemusten ja villien seikkailujen siivittämiä hyvästejä. Kunnes vähitellen hyvästit laimenivat, liukenivat elämänmenoon. Luopuminen ei enää ollutkaan raastavaa irrottamista, vaan osa kokonaisuutta siinä missä vastaanottaminenkin. Ja minä irrotin; en vain kohtaamistani ihmisistä ja aistimistani paikoista, vaan myös menneistä mieltäpainavista kuvioista, itselleni ajat sitten ahtaaksi käyneistä ihmis- ja olosuhteista. Tunsin niin paljon, että jouduin aktiivisesti muistuttamaan itseäni siitä, ettei mikään tunne (onneksi!) kestä ikuisesti.

Vaikka luopuminen kävi helpommaksi, kuten mikä tahansa asia harjoittelun kautta käy, tärkeää oli myös todella tuntea irrottamisen aiheuttamat kuohunnat, jos sellaisia ilmeni. Se, että lähteminen liikutti, oli minulle merkki siitä, että on ollut mukavaa. Syleilin siis onnellisena kyyneleitä, joita vuodatin milloin teknoa täysillä soittavassa bussissa, milloin tuk tukien ja suitsukkeen tuoksun tukkimilla kaduilla. Kävin mielessäni läpi jokaisen hetken, jota olin rakastanut: aallon nappaamisen auringonnousussa, ennustajavanhuksen mökin löytämisen tihkusateessa, skootterikyydin keskellä yötä valojen välkkeessä. Kokemuksiani pohtiessani kiitin niistä jokaisesta erikseen.

Kun sitten Suomeen palattuani sain pian kuulla, että läheiseni on viety sairaalaan, lukuisten ”ei, ei, ei, mä en oo valmis tähän” -ajatusten ja pelkojen jälkeen löysinkin yllättävän pian sisältäni myös rauhoittavan ja hyväksyvän äänen: ”Nyt on näin.” Annoin pelon tulla ja rymistellä, mutta tunsin samalla suunnatonta kiitollisuutta siitä, kuinka paljon olen saanut rakastaa minut tähän maailmaan synnyttänyttä ihmistä. Kuinka paljon olen saanut ottaa vastaan rakkautta ja tukea, kuinka paljon olemmekaan saaneet nauraa yhdessä vedet silmissä niin, että vatsaan koskee.

Epätietoisuus pelottaa tälläkin hetkellä, mutta muutosten tuloa ei voi estää. Joskus niitä pyytää luokseen (kuten itse usein teen), mutta toisinaan ne saapuvat myös kutsumatta, röyhkeästi ja aivan väärältä tuntuvaan aikaan. Silloin tapaan ajatella vanhaa sananlaskua, ehkä jonkun mielestä naiivisti: ”Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.”

torstai 28. syyskuuta 2017

Siellä, mistä äitisi on kotoisin


Siellä, mistä äitisi on kotoisin, siellä naisissa arvostetaan kokemusta. Elämä saa näkyä kasvoissa ja katseessa, se saa kuulua äänenpainoissa ja käytetyissä ilmauksissa. Siellä, mistä äitisi on kotoisin, vuosiaan nuoremmaksi luulluksi tuleminen on pikemminkin loukkaus kuin kohteliaisuus.

Sinulle minussa kauneinta ovat silmät ja hymy. Ne osat, jotka eivät vanhene, jotka pysyvät samanlaisina läpi elämän. Osat, jotka saavat korkeintaan uusia sävyjä vuosien saatossa, osat, jotka kertovat meistä eniten.

”Mä arvostan sua todella paljon”, sanoit kerran, kun ilta oli myöhä ja toiset kiiruhtivat baareihin, pubeihin, yökerhoihin. Yllätit minut suoruudellasi, enkä olisi osannut kaivata kauniimpaa verbiä huuliltasi.

Siellä, mistä äitisi on kotoisin, siellä ovat sinunkin juuresi. Juuret, joita alan vähitellen rakastaa, kuten kaikkea muutakin sinussa. Juuret, jotka tekevät sinusta hetkittäin minua viisaamman, vaikka silmäni ovatkin tätä maailmaa sinua kauemmin katselleet.

perjantai 8. syyskuuta 2017

Älä kirjoita musta enää


Pyysit, etten kirjoittaisi susta enää. Olen kunnioittanut toivettasi, vaikka eihän sua kukaan näistä teksteistä tunnista. On ollut helppoa olla hiljaa, kun elämässä on ollut niin paljon muuta, muita. Viime yönä sä tulit kuitenkin uniini varoittamatta, väkivalloin, ja siitä mun on kerrottava.

Unessa sulla on päällä sama nahkatakki kuin silloin, kun kävelimme keskellä öistä Hakaniemen toria. Istut hämyisessä nurkassa ja tuijotat mua pistävästi, melkein syyttävästi. Tulen sun luo, ja tiedän jo, mistä on kyse. Emme tarvitse sanoja, mutta sä kerrot mulle olemuksellasi, että olet harmissasi. Sua häiritsee, että on muita, että vietin eilisen kaltaisesi, ikäisesi, sykkivän ja kiihkeästi hengittävän kanssa. Et pidä siitä, että mulla on hauskaa, että kaikki etenee, kuten suunnittelinkin. Sua häiritsee se, että ohjaan elämääni. Se saa sut miettimään, pitäisikö sunkin.

Et kuitenkaan sano pahasti, telepaattisesti tai ääneenkään, koska tiedät, etten tee mitään väärää. Tiedät, ja tiesit aiemminkin, että eläisin elämääni. Tuntuu lämpöiseltä nähdä sua pitkästä aikaa. Haluaisin kertoa kaiken; laskuvarjohypystä, mun kitarasta, hulluista päähänpistoista, mutta en saa sanotuksi mitään, hymyilen vain. ”Mulla on keikka 3.10.”, huuliltani lopulta pääsee. ”Tein susta biisin, uuden. Soitetaan se ehkä.” Sun silmät on kauniin väriset ja nenänvartesi muoto kiehtoo mua edelleen. On ollut ikävä sun kasvoja.

Tuskailet valinneesi jotain, muttet ole varma, onko valintasi lopulta se oikea. Lohdutan sua kuiskaamalla, että jokaisesta valinnasta voi tehdä oikean, hartiasi pehmenevät hieman. Tiedän aikamme olevan pian lopussa ja katson piirteitäsi tarkkaan. Syleilen hätäisesti maailmaa ja sua, ennen kuin herään syyskuisen aamun harmauteen.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Vedenhakuretkellä


Tarvitsen tilaa hengittää, viime aikoina sitä ei ole ollut edes öisin. Tuijotan näyttöä tyhjin silmin ja kuittaan itseni ulos. Suljettuani toimiston oven takanani jään hämmentyneenä aloilleni. Katselen hetken ympärilleni ja istun sitten alas. Painan selkäni vasten toimistorakennuksen seinää ja huokaan ääneen. Aurinko kutittaa kasvoja, en estele. Liian paljon on tapahtunut liian lyhyessä ajassa, energiani on pirstaloituneena liian monessa kohteessa. Kaivoni ei ole vain kuivunut, se on muurautunut umpeen. Tai siltä minusta ainakin tuntuu.

Tänään minua ei tarvitse kukaan, kukaan paitsi minä. Nousen ylös ja lähden kulkemaan aavistuksen verran haparoivin, epävarmoin, askelin. Kuin kehoni ei tietäisi, mitä se haluaa, kuin se olisi yhtä jumissa kuin mieleni tällä hetkellä. Mutta eihän se ole, jalat kantavat yhä. Kulkeudun pienen antikvariaatin luo, olen jo mennä ohitse, kun jokin sisälläni kehottaa astumaan peremmälle. Kirjoissa tuoksuu aika, joka tuntuu oudolla tavalla kerääntyneen tähän piskuiseen liikkeeseen. Kaikki vuodet, kuluneet ja kuluvat samassa tilassa. Hivelen kultakantista Mahabharataa, luen liian monta sivua, mies tiskin takana katsoo minua tiukasti. Kirjojen selkämykset muistuttavat minua kohtaamisista: pitkänhuiskeasta jekuttajasta, joka säilytti riimejään Kaj Stenvallin kuvittamassa palapelilaatikossa, ekstroverttiä sujuvasti esittävästä introvertista, jonka kanssa jaoimme kiinnostuksen lähinnä Don Rosan sarjakuviin ja toisiimme, sekä siitä nimeltämainitsemattomasta, joka hetkeksi sekoitti minut täysin, jätti levälleen kuin pöydältä tipahtaneen korttipakan eikä toistaiseksi ole tullut siivoamaan jälkiään. Hymyilen mielessäni heille kaikille ja nyökkään liikkeenpitäjälle kiitokseksi.

Matkani jatkuu auringon kultaamaa katua pitkin ei-minnekään. Yleensä rivakat askeleeni ovat nyt raukeita ja soljuvia, annan kehon kuljettaa, mieli on offilla. Avaran gallerian tussimaalaukset näyttävät kutsuvilta ja silmäni haluavat tehdä läheisempää tuttavuutta niiden kanssa. Silkille maalatut mustavalkokuvat ovat melkein yhtä kauniita kuin ne, jotka viereisellä seinällä hohtavat mintunvihreää ja persikkaa. Taiteilija tulee kättelemään minua, esittäytyy, kertoo vasta nyt vanhoilla päivillään maalanneensa parhaat teoksensa. Keskustelemme kuvien synnystä, musiikistakin, runoista. Minun tekisi lähtiessäni mieli ostaa postikortti, mutta niitä on vain mustavalkoisista silkkitöistä. Jätän kortin pöydälle, sen kääntöpuolella lukee Kirsikkapuun aika.

Koska kolme (tai seitsemän) pysähdystä oli vakio lapsuudesta tutuissa saduissa, astun sisään vielä yhdestä ovesta nautittuani tovin ulkona vallitsevasta valosta ja lämmöstä. Vihreät aventuriinit kiinnittävät huomioni heti, sitten mustat akaatit, lopuksi ametistit. Kivien pinta on sileä ja hohtava. Aventuriinit tuovat mieleen ystäväni, ei olisi varaa, mutta haluan silti seurata herännyttä tunnetta. Ehkä rannekoru tuo hänelle iloa tai jopa onnea, kuten vihreän aventuriinin ravuille pitäisi. Maksettuani ostokseni tiedän retkeni tulleen päätökseensä. Kun kävelen kotiin, havahdun kaivossani käyvään kevyeen virtaukseen.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Ihon alla


Sä tuut mun luo kuin siinä unessa, mutta et vedä mua sivummalle, vaan painaudut vasten keskellä kaikkia ja kaikkea. Oot ollut koko illan mulle pehmeämpi kuin yleensä, vähemmän piikikäs, auki. Oot sanonut tänään enemmän asioita kuin kymmenen kuukauden aikana yhteensä. Ja mä olen jo kertaalleen poistunut sun seurasta, kun oot puhunut liian suurilla sanoilla, kertonut enemmän kuin ehkä huomenna tahtoisit. Oon ollut se fiksumpi jo kerran tänään, toistamiseen en jaksa, joten en vastustele, kun vedät mut lähellesi. Keskellä hälinää sä sanot, että haluat mut ja näen sivusilmällä, kuinka tutut kasvot katsovat vierestä hämmästyneinä. Kaikista hämmästynein oon kuitenkin mä. Mielessä rullaavat vanhat kelat nopealla temmolla; se, kun katselin sua ekoja kertoja ja mietin että oot kuin veistos. Ja se, kun olin jo päässyt yli susta, siitä vähästä, mitä meillä oli tai pikemminkin ei ollut. Se, kun aloin pakoilemaan. Tässä mä nyt seison vastustelematta sun syleilyssä ja kuuntelen sanoja, jotka uhkaavasti sulattavat sua varten kasaamaani haarniskaa. ”Lähetään ulos”, ehdotat ja tartut mua kädestä. Sormet ovat limittäin, sä olet pitkä ja raamikas, mä pieni ja pehmeä. ”Kyllähän säkin tiiät, ettei täs oo mitään järkeä?” haet vahvistusta epäilyillesi. Mä tiedän kyllä, mutta se, kuinka hanakasti puhut tunteistasi mua kohtaan ja toisaalta teilaat niitä heti perään sanomalla, ettei tässä voi oikeasti olla mitään, se saa mut ensimmäistä kertaa pohtimaan, voisiko tässä oikeasti olla jotain. Kävelemme yhtä matkaa, sormet limittäin, välillä pysähdellen. Ja kun sä nouset bussiin, mä mietin, että tällä tavoin me taas jäämme, toistemme ihoille ja ihon alle muistuttamaan jostakin, mitä voisi olla.