keskiviikko 9. elokuuta 2017

Vedenhakuretkellä


Tarvitsen tilaa hengittää, viime aikoina sitä ei ole ollut edes öisin. Tuijotan näyttöä tyhjin silmin ja kuittaan itseni ulos. Suljettuani toimiston oven takanani jään hämmentyneenä aloilleni. Katselen hetken ympärilleni ja istun sitten alas. Painan selkäni vasten toimistorakennuksen seinää ja huokaan ääneen. Aurinko kutittaa kasvoja, en estele. Liian paljon on tapahtunut liian lyhyessä ajassa, energiani on pirstaloituneena liian monessa kohteessa. Kaivoni ei ole vain kuivunut, se on muurautunut umpeen. Tai siltä minusta ainakin tuntuu.

Tänään minua ei tarvitse kukaan, kukaan paitsi minä. Nousen ylös ja lähden kulkemaan aavistuksen verran haparoivin, epävarmoin, askelin. Kuin kehoni ei tietäisi, mitä se haluaa, kuin se olisi yhtä jumissa kuin mieleni tällä hetkellä. Mutta eihän se ole, jalat kantavat yhä. Kulkeudun pienen antikvariaatin luo, olen jo mennä ohitse, kun jokin sisälläni kehottaa astumaan peremmälle. Kirjoissa tuoksuu aika, joka tuntuu oudolla tavalla kerääntyneen tähän piskuiseen liikkeeseen. Kaikki vuodet, kuluneet ja kuluvat samassa tilassa. Hivelen kultakantista Mahabharataa, luen liian monta sivua, mies tiskin takana katsoo minua tiukasti. Kirjojen selkämykset muistuttavat minua kohtaamisista: pitkänhuiskeasta jekuttajasta, joka säilytti riimejään Kaj Stenvallin kuvittamassa palapelilaatikossa, ekstroverttiä sujuvasti esittävästä introvertista, jonka kanssa jaoimme kiinnostuksen lähinnä Don Rosan sarjakuviin ja toisiimme, sekä siitä nimeltämainitsemattomasta, joka hetkeksi sekoitti minut täysin, jätti levälleen kuin pöydältä tipahtaneen korttipakan eikä toistaiseksi ole tullut siivoamaan jälkiään. Hymyilen mielessäni heille kaikille ja nyökkään liikkeenpitäjälle kiitokseksi.

Matkani jatkuu auringon kultaamaa katua pitkin ei-minnekään. Yleensä rivakat askeleeni ovat nyt raukeita ja soljuvia, annan kehon kuljettaa, mieli on offilla. Avaran gallerian tussimaalaukset näyttävät kutsuvilta ja silmäni haluavat tehdä läheisempää tuttavuutta niiden kanssa. Silkille maalatut mustavalkokuvat ovat melkein yhtä kauniita kuin ne, jotka viereisellä seinällä hohtavat mintunvihreää ja persikkaa. Taiteilija tulee kättelemään minua, esittäytyy, kertoo vasta nyt vanhoilla päivillään maalanneensa parhaat teoksensa. Keskustelemme kuvien synnystä, musiikistakin, runoista. Minun tekisi lähtiessäni mieli ostaa postikortti, mutta niitä on vain mustavalkoisista silkkitöistä. Jätän kortin pöydälle, sen kääntöpuolella lukee Kirsikkapuun aika.

Koska kolme (tai seitsemän) pysähdystä oli vakio lapsuudesta tutuissa saduissa, astun sisään vielä yhdestä ovesta nautittuani tovin ulkona vallitsevasta valosta ja lämmöstä. Vihreät aventuriinit kiinnittävät huomioni heti, sitten mustat akaatit, lopuksi ametistit. Kivien pinta on sileä ja hohtava. Aventuriinit tuovat mieleen ystäväni, ei olisi varaa, mutta haluan silti seurata herännyttä tunnetta. Ehkä rannekoru tuo hänelle iloa tai jopa onnea, kuten vihreän aventuriinin ravuille pitäisi. Maksettuani ostokseni tiedän retkeni tulleen päätökseensä. Kun kävelen kotiin, havahdun kaivossani käyvään kevyeen virtaukseen.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Ihon alla


Sä tuut mun luo kuin siinä unessa, mutta et vedä mua sivummalle, vaan painaudut vasten keskellä kaikkia ja kaikkea. Oot ollut koko illan mulle pehmeämpi kuin yleensä, vähemmän piikikäs, auki. Oot sanonut tänään enemmän asioita kuin kymmenen kuukauden aikana yhteensä. Ja mä olen jo kertaalleen poistunut sun seurasta, kun oot puhunut liian suurilla sanoilla, kertonut enemmän kuin ehkä huomenna tahtoisit. Oon ollut se fiksumpi jo kerran tänään, toistamiseen en jaksa, joten en vastustele, kun vedät mut lähellesi. Keskellä hälinää sä sanot, että haluat mut ja näen sivusilmällä, kuinka tutut kasvot katsovat vierestä hämmästyneinä. Kaikista hämmästynein oon kuitenkin mä. Mielessä rullaavat vanhat kelat nopealla temmolla; se, kun katselin sua ekoja kertoja ja mietin että oot kuin veistos. Ja se, kun olin jo päässyt yli susta, siitä vähästä, mitä meillä oli tai pikemminkin ei ollut. Se, kun aloin pakoilemaan. Tässä mä nyt seison vastustelematta sun syleilyssä ja kuuntelen sanoja, jotka uhkaavasti sulattavat sua varten kasaamaani haarniskaa. ”Lähetään ulos”, ehdotat ja tartut mua kädestä. Sormet ovat limittäin, sä olet pitkä ja raamikas, mä pieni ja pehmeä. ”Kyllähän säkin tiiät, ettei täs oo mitään järkeä?” haet vahvistusta epäilyillesi. Mä tiedän kyllä, mutta se, kuinka hanakasti puhut tunteistasi mua kohtaan ja toisaalta teilaat niitä heti perään sanomalla, ettei tässä voi oikeasti olla mitään, se saa mut ensimmäistä kertaa pohtimaan, voisiko tässä oikeasti olla jotain. Kävelemme yhtä matkaa, sormet limittäin, välillä pysähdellen. Ja kun sä nouset bussiin, mä mietin, että tällä tavoin me taas jäämme, toistemme ihoille ja ihon alle muistuttamaan jostakin, mitä voisi olla.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Aina mun pitää kuvitella


Johanna, 29, myyjä:

”Iltaisin nukkumaan mennessä pakenen aina toiseen todellisuuteen, mun mielikuvitusmaailmaan. Jos asiat olisivat menneetkin toisin, jos olisinkin ihan joku muu, jos olisikin tapahtunut niin tai näin, kelailen. Lapsena toinen todellisuus oli turva, sittemmin tapa, nykyään melkeinpä pakkomielle. Uni ei tule, jos en sukella maailmaani milloin minkäkin keskeneräisen tarinan pariin. Kuvioita kehitellessä nukahdan yleensä hiljalleen rauhassa. Mutta annas olla, jos minulla on uusi tarina aluillaan! Silloin keksin mitä upeimpia juonenkäänteitä, mieleni punoo ongelmia ratkaistavaksi. Siinä sitä sitten monta tuntia pohditaan, ilmeillään ja venkoillaan vuoteessa. Muutaman kerran olen kokeillut nukahtaa ilman jokailtaista pulahdustani, mutta eihän siitä ole mitään tullut.

Jotkut tarinani olen käsitellyt niin monelta kantilta, eri ratkaisuilla ja jopa eri hahmoilla, etten saa niistä enää mitään mielekästä irti. Tämänhetkinen tarinani on niin massiivinen, että on työn ja tuskan takana sitoa kaikki langat yhteen. Olen tässä uusimmassa versiossani yhdistänyt useamman vanhan maailmani keskenään ja ongelmaksi muodostuu muun muassa päällekkäisten kaupunkien kulkuyhteydet: hissit, portaat, luotijunat, metrot… Miten rakenteet kestävät tämän kaiken, tarvitaanko pylväsluolasto? Ja entä valaistus? Näkevätkö alemmat kaupungit koskaan auringonvaloa? Ehkä se selviää tänä iltana…”


lauantai 1. heinäkuuta 2017

Kaksi listaa

Luin eilen Anja Snellmanin Antautumista ja kirjoitin teoksen hengessä ja innoittamana kaksi listaa:

Miehet pitävät minussa
ilosta
ihosta
pisamista
rinnoista
älystä
määrätietoisuudesta
ruskeasta läikästä vasemmassa silmässä
luomesta navan vieressä
takapuolesta
korvista
musikaalisuudesta
suoruudesta
lämmöstä
reisistä, pohkeista, sääristä
eläväisyydestä
huulten pehmeydestä
tavastani suudella
kasvoista
jännittävyydestä
naurusta

Minä pidän miehissä
kohtaavasta katseesta
leikkimielisyydestä
jäntevistä forkuista
pehmeistä huulista
luovuudesta
taiteellisuudesta
palosta musiikkiin
hiuksista
hellistä otteista
hiipivistä sormista
uskalluksesta
innosta lukea
neliömäisistä kämmenistä
älystä
estetiikan tajusta
huonosta huumorista
hyvästä huumorista
rohkeudesta kohdata minut
rohkeudesta kohdata itsensä
halusta matkustaa

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Kiharapäinen poika


Eräänä aamuna kaksi viikkoa sitten meditoidessani näin yhtäkkiä pojan. Kiharapäisen, ruskeatukkaisen, leveästi hymyilevän. ”Kuka sä oot?” koitin kysyä, mutta poika ei vastannut mitään, oli vain. Kehotti äänettömästi painamaan piirteensä muistiin. Tarkastelin poikaa, vaaleaa ihoa, päältä pidempää kiharaista tukkaa, sivuilta lyhyempää ja suorempaa. Eikö silmien pitäisi olla ruskeat, huomasin hämmästeleväni, kun katsoin vaaleansinisiä iiriksiä. Päällään pojalla oli valkoinen t-paita ja musta nahkatakki, mutta tiesin vaatteiden kuuluvan toiselle. Ne eivät olleet hänen.

Ensimmäisen kohtaamisemme jälkeen poika näyttäytyi minulle kuluneen kahden viikon aikana kerta toisensa jälkeen uudestaan, ei enää vain hiljentyessäni, vaan täysin sattumanvaraisina hetkinä toisinaan jopa keskeyttäen jonkin toimen. ”Kuka sä oot?” kyselin, mutta sain selville vain sen, että poika oli minua hieman nuorempi, mies jo siis.

Pari päivää ennen juhannusta lähdin maalle, mutta aattona iski tarve palata takaisin kaupunkiin. Nousin junaan ja pian jo nautimmekin ystävien ja uusien tuttavuuksien kanssa saunasta, merestä, grillaamisesta ja rennosta tunnelmasta keskellä kaupunkia. Muutamien seikkailujen kautta päädyimme yöllä Kallion kaduille ja siinä Hesarilla sompasaunanraikkaina seisoessamme yksi seurueemme minulle entuudestaan tuntemattomista kundeista sanoi: ”Mun kaveri Tuukka tulee kohta tähän.” Kiva nimi, ehdin ajattelemaan, kun Tuukka jo saapuikin paikalle takaoikealta. En tiedä, päästinkö jonkin hämmästyneen inahduksen, kun silmät lautasina tuijotin kiharapäistä Tuukkaa. ”Ei voi olla!” mieleni huusi, kun sydämeni tiesi jotain aivan muuta. ”Tuukka”, Tuukka ojensi kättään, johon tartuin ja sain kuin sainkin ilmoille aavistuksen epäselvän piitun. ”Kaunis nimi”, Tuukka hymyili.

Vietimme loppuillan samassa porukassa, mutta muiden kuin toistemme kanssa keskustellen. Aaton viimeisinä tunteita istuimme enää viiden hengen joukkiolla nurmikolla puhumassa pyramideista ja muusta tärkeästä, ja silloin uskalsin vaivihkaa alkaa tarkastella viimeisen kahden viikon aikana jo tutuksi tulleita piirteitä. Vaatteet olivat erilaiset, mutta tiesinkin niiden mielikuvissani olleiden olleen vain rekvisiittaa. ”Mä uskon Atlantikseen!” havahduin huudahtamaan, kun tajusin puheenaiheen vaihtuneen. Tuukka katsoi minua silmiään pyöritellen. ”No niinku tavallaan, sillee, tiiättekö…” jatkoin.

Kellon lähentyessä kolmea ilmoitin lähteväni kotiin. Myös Tuukka nousi lähteäkseen ja tuli hetken aikaa kanssani samaa matkaa, vaikka olikin menossa eri suuntaan. Erotessamme halasimme. ”Tavataan seuraavissa tällaisissa joissain”, Tuukka sanoi, kun minä jo huusin heippoja poispäin askeltaen. Tavattaisiinpa, mietin hiljaa mielessäni kotia kohti kipittäessäni. Olisi kiva ratkaista kiharapäisen pojan arvoitus.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Tällä kertaa et tullut valituksi


Kaivopuiston aurinko polttaa poskia. Pidän puhelinta kädessäni ja katselen taivaalle. Joko nyt uskaltaisin vilkaista? Olen tiennyt tuloksen jo pitkään, mutta silti minussa elää toivo. Jospa sittenkin… Annan itselleni luvan vielä yhteen ajatusleikkiin, siihen viimeiseen, ennen kuin otan iskun vasten kasvoja. Miltä se tuntuisi, kupliva ilo? Kelle kertoisin ensimmäisenä, kelle soittaisin? Joisinko skumppaa Espan kahvilassa, leipoisinko kakun? Hyppisinkö riemusta, kiljuisinko ääneen? Kirjoittaisinko postauksen blogiin? Huokaan syvään, avaan silmät ja katson.

”Tällä kertaa et tullut valituksi. Iloista kesää!”

Iloista kesää? Juuri nyt en tunne mitään, olen täysin turta. Näin helpostiko tämä sujuikin, ehdin ihmetellä, ennen kuin kyyneleet hetkeä myöhemmin yllättävät minut. Ne tulvivat valtoimenaan ja kehoni alkaa hytistä. Painan pääni polviin ja kiedon kädet jalkojen ympärille. Aurinko kuumottaa niskaa, luulen hapen loppuvan. Lähistöllä istuva pariskunta häiriintyy parkumisestani ja siirtää vilttinsä etäämmälle. Valokuvaava mies katsoo minua säälien ja pahoitellen. En pysty hillitsemään itseäni. Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua ystävä kutsuu viestillä luokseen ja saan keploteltua itseni ylös. Vastaantulijat näyttävät vaivaantuneilta, sporassa häpeän luhistunutta olemustani. Joku tarjoaa nenäliinaa, kiitän.

Töölössä minua odottaa lämmin syli ja ymmärtävä katse. ”Tää on ihan tyhmää”, nyyhkytän. ”Eikä mitä, sä oot panostanut tohon paljon, totta kai tuntuu pahalta”, syli lohduttaa. Ja tottahan se on. Yllätyin jo pelkästä valintakoekutsusta, sen saadessani itkin ilosta. Koetilanteessa suoriuduin ansiokkaammin kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Nautin olostani, lauloin soljuvammin kuin kotona hyvänä päivänä. Scattasin käskystä, vaikken ole sitä koskaan aiemmin tehnyt. Tilanne oli jännittävä, mutta kaikin puolin miellyttävä, kunnes kirjojen välissä majailevat musiikin matemaattiset kiemurat koituivat kohtalokseni. Treenifokuksen olisi kohdallani pitänyt olla niissä, ei pelkässä laulussa.

Sain kokeista matkaani kuitenkin ripauksen toivoa. Ehkä teoriaa katsottaisiin läpi sormien, ehkä ovet aukeaisivat minullekin. Kuukauden päivät pelasin mitä jos -leikkiä, kunnes se tänään tuli päätökseensä Kaivopuistossa. Palaan tähän hetkeen, matto on pehmeä allani ja yhtä pehmeä on ystäväni katse, kun hän sanoo vievänsä minut torille kahville. ”Saat ottaa, mitä tahdot. Mä tarjoan.” 

Pian istumme auringossa, kahvit nenän edessä. Olo alkaa olla huojentunut, helpottunut. Ei enää odottamista, ei arvailuja. Tulevaisuudessa siintää tyhjä taulu, nyt vain täytyisi päättää, millaista maisemaa lähden maalaamaan. ”Musta tuntuu, että tän piti mennä just näin”, hymyilen. Ei kouluun pääseminen ollut minulle missään vaiheessa itsetarkoituksellista. Tärkeää oli se, mitä olisin voinut siellä oppia. Aiemmin päivällä luulin kaiken päättyvän tähän, nyt tajuan seisovani lähtöviivalla. On vain löydettävä uusia keinoja kehittää itseäni, onneksi olen hyvä etsimään.

torstai 18. toukokuuta 2017

Sädekehä


Mä mainitsen sut taas, mutta näiden seinien sisällä se ei haittaa. Näiden seinien sisällä ei ole oikeata tai väärää, hyvää tai huonoa. On vain asioita ja ihmisiä, on vain rakkautta. ”Te taisitte koskettaa toisianne jotenkin tosi syvästi?” nainen sanoo kysyvästi, ja jatkaa sitten ”Tunnistatko sä mitään itsestäsi hänessä? Muuta kuin sen epävarmuuden?” Mietin hetken ja totean, etten oikeastaan. ”Hm… No entä mikä susta on hänessä hyvää?” nainen kysyy ja katsoo mua keskittyen. 

En mä oikein tiedä, aloitan. Se vaan hohtaa sellasta valoa ja hyvää. Se on semmonen tyyppi, jolle ei tahdo mitään pahaa. Mä toivon sille vaan parasta. Jotenkin se on niin puhdas ja aito, musiikki on sille tärkeetä. Se silleen elää siitä…

Naisen silmät näyttävät kostuvan.

…ja vaikka musta tuntuu, että se on tosi kesken ja vaiheessa, niin silti se on jotenkin sinut itsensä kanssa. Se vaan silleen on, ei esitä mitään. Sanoinko mä jo siitä valosta…?

Kyllä, nainen todella itkee.

Siinä on vaan sellanen valo ja hyvyys siinä ihmisessä… Ja se on silleen herkkä. Ja pohtiva…

”Hei, miks sä itket? Muakin alkaa itkettää”, keskeytän kuvailuni ja hamuan pöydältä nenäliinaa. Nainenkin tarttuu Nessu-pakkaukseen ja hetken päästä niistää. ”Tuo, miten sä kuvailet häntä… mä näen kaikki nämä piirteet sinussa. Ehkä te olette tunnistaneet toisissanne jotain sellaista, mitä ette itsessänne näe. Ehkä juuri se on koskettanut niin syvästi, vaikka kohtaaminen on ollut lyhyt. Me ihmiset peilataan itseämme toisista. Joskus voi olla todella haastavaa tunnistaa toisessa sellaisia piirteitä, joita ei itsessään ole valmis tai kykeneväinen näkemään.”

Niin, siinä oli kyllä jotain tosi kaunista…

”Jotkut ihmiset hohtaa sellaista valoa, kuten sanoit. Joillakin on vähän niin kuin sellainen sädekehä ympärillään. Mä en hänestä tiedä, kun en ole häntä tavannut, mutta sinut tiedän”, nainen hymyilee. Musta tuntuu hassulta. Jatkamme aiheesta vielä hetken, sitten puhumme muuta. Lähtiessäni rutistan naista lujasti. Olo on kevyt, kun suljen oven takanani.