perjantai 15. kesäkuuta 2018

Valoisa sielu

Sä oot jo miljoonas ’sä’ mun teksteissä ja elämässä. Yksi niitä nuoria ja kauniita. Sun mielestä Kate Tempest on kova ja sä teet elokuvia. Sun mielestä mun tekstit on hyviä ja kasvot kauniit, kerrot tämän kaiken, vaikken kysy sulta mitään. Annan sun jatkaa siinä toivossa, ettet huomaa vaiheittaista katoamistani.

Milloin ja miten musta tuli näin vanha ja väsynyt, ihmettelen, kun katson käsiesi vauhdikkaita liikkeitä, puhut niillä enemmän kuin sanoilla. Milloin mä lakkasin välittämästä, kun mähän olen se, joka välittää silloinkin, kun ketään muuta ei enää kiinnosta?

”Miten sä oot niin fiksu?” kysyt, ja havahdun. ”Ai millee fiksu? Eiks se oo aika suhteellista?” heitän vastakysymyksen ja toivon, että jatkat monologiasi. Eikö just niitä siellä teatterikorkeassa harjoitella?

Sun silmät säihkyy ja näytät aivan käsittämättömän hyvältä, mutta mun ajatukset pyörii vain mussa ja mun ajattelussa. Oksettavaa, mietin. Tuntuu kuin mun sisin olisi mustunut ihan tässä viime viikkoina tai ehkä kuitenkin jo kevään aikana. Missä on se valoisa sielu, josta mun ystävät ja läheiset aina puhuvat? Tuleekohan se vielä takaisin, jos oikein kovasti yritän?

maanantai 8. tammikuuta 2018

Suurin pelko

Näinä päivinä
on vaikeaa herätä
Aurinko ei vieläkään nouse riittävän aikaisin
silloin mäkään en kykene

Näinä päivinä
on pelottavaa herätä
Ei ole paikkaa mihin mennä
On vain vastuu itselle
ja pelko siitä
että unelmat käyvät toteen

keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Korppilisäkkeen kohdalla

Piirrät mun selkärangan, kerrot mihin solisluuni kiinnittyvät. Korvan takana kuiskit pelkkää latinaa, korppilisäkkeen kohdalla henkeni salpautuu. Tiedät tarkalleen, kuinka kehoni toimii, mutta sitäkin paremmin aistit, mikä saa sen syttymään.

torstai 7. joulukuuta 2017

Klo 01.50

”Musta tuntuu, että mun pitää nyt lähteä.”
”Nyt? Nytkö sun on hyvä mennä?” kysyt ääni täynnä lempeyttä ja pyyhit suolavettä poskiltani.
”Sori ku mä oon niin outo.”
”Et sä oo outo.”
”Enkö?” kurtistan kulmiani.
Häpeä ja hämmennys istuvat rinnallani, toinen vasemmalla, toinen oikealla puolellani. Häpeä painaa hartioita lysyyn ja yrittää vetää minut mukanaan maan alle. Hämmennys käyttäytyy kuin koko rakennus olisi tulessa; hyperventiloi ja puhuu sekavia.
”Et. Sä oot vaan herkkä. Ja se on ok.”
Sylisi on leveä. Kaappaat meidät kolme siihen, minut, hämmennyksen ja häpeän. Pian hämmennys rauhoittuu ja poistuu ulko-ovesta peräänsä vilkuttaen. Häpeäkin sulaa kainoon hymyyn ja haihtuu sitten kuin itsestään vesihöyryn lailla ilmaan. Jäljelle jäämme vain me kaksi, eikä välissämme ole enää mitään. Sinä näet minut sellaisena kuin olen.

tiistai 7. marraskuuta 2017

Katu täyttyy askelista

Näen aina ihmisissä ja tilanteissa potentiaalin. Jotkut pitävät kauneudenkaipuutani naiivina, itse kutsuisin sitä idealismiksi. Olen luopunut lyhyen elämäni aikana melko paljosta (ja saanut kyllä vähintäänkin yhtä paljon takaisin!), mutta silti irrottaminen ja elämänvirralle antautuminen tuntuu edelleen toisinaan haastavalta. Etenkin niiden ”huonoiksi” katsottujen tapahtumien ja tilanteiden osuessa kohdalle. Sitä hyppää helposti uhrin rooliin: ”Pitääkö mun vielä tämäkin kestää?”

Ollessani tänä syksynä ensimmäistä kertaa reppureissaamassa kuulin eräältä kanssamatkustajalta kehotuksen: ”Älä jää matkatessasi pelkästä mukavuudenhalusta paikoillesi. Kun on aika liikkua, liiku.” Ja niin tein. Liikuin, näin ja koin. Hetkittäin tuntui, että matka oli pelkkiä upeiden kokemusten ja villien seikkailujen siivittämiä hyvästejä. Kunnes vähitellen hyvästit laimenivat, liukenivat elämänmenoon. Luopuminen ei enää ollutkaan raastavaa irrottamista, vaan osa kokonaisuutta siinä missä vastaanottaminenkin. Ja minä irrotin; en vain kohtaamistani ihmisistä ja aistimistani paikoista, vaan myös menneistä mieltäpainavista kuvioista, itselleni ajat sitten ahtaaksi käyneistä ihmis- ja olosuhteista. Tunsin niin paljon, että jouduin aktiivisesti muistuttamaan itseäni siitä, ettei mikään tunne (onneksi!) kestä ikuisesti.

Vaikka luopuminen kävi helpommaksi, kuten mikä tahansa asia harjoittelun kautta käy, tärkeää oli myös todella tuntea irrottamisen aiheuttamat kuohunnat, jos sellaisia ilmeni. Se, että lähteminen liikutti, oli minulle merkki siitä, että on ollut mukavaa. Syleilin siis onnellisena kyyneleitä, joita vuodatin milloin teknoa täysillä soittavassa bussissa, milloin tuk tukien ja suitsukkeen tuoksun tukkimilla kaduilla. Kävin mielessäni läpi jokaisen hetken, jota olin rakastanut: aallon nappaamisen auringonnousussa, ennustajavanhuksen mökin löytämisen tihkusateessa, skootterikyydin keskellä yötä valojen välkkeessä. Kokemuksiani pohtiessani kiitin niistä jokaisesta erikseen.

Kun sitten Suomeen palattuani sain pian kuulla, että läheiseni on viety sairaalaan, lukuisten ”ei, ei, ei, mä en oo valmis tähän” -ajatusten ja pelkojen jälkeen löysinkin yllättävän pian sisältäni myös rauhoittavan ja hyväksyvän äänen: ”Nyt on näin.” Annoin pelon tulla ja rymistellä, mutta tunsin samalla suunnatonta kiitollisuutta siitä, kuinka paljon olen saanut rakastaa minut tähän maailmaan synnyttänyttä ihmistä. Kuinka paljon olen saanut ottaa vastaan rakkautta ja tukea, kuinka paljon olemmekaan saaneet nauraa yhdessä vedet silmissä niin, että vatsaan koskee.

Epätietoisuus pelottaa tälläkin hetkellä, mutta muutosten tuloa ei voi estää. Joskus niitä pyytää luokseen (kuten itse usein teen), mutta toisinaan ne saapuvat myös kutsumatta, röyhkeästi ja aivan väärältä tuntuvaan aikaan. Silloin tapaan ajatella vanhaa sananlaskua, ehkä jonkun mielestä naiivisti: ”Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.”

torstai 28. syyskuuta 2017

Siellä, mistä äitisi on kotoisin

Siellä, mistä äitisi on kotoisin, siellä naisissa arvostetaan kokemusta. Elämä saa näkyä kasvoissa ja katseessa, se saa kuulua äänenpainoissa ja käytetyissä ilmauksissa. Siellä, mistä äitisi on kotoisin, vuosiaan nuoremmaksi luulluksi tuleminen on pikemminkin loukkaus kuin kohteliaisuus.

Sinulle minussa kauneinta ovat silmät ja hymy. Ne osat, jotka eivät vanhene, jotka pysyvät samanlaisina läpi elämän. Osat, jotka saavat korkeintaan uusia sävyjä vuosien saatossa, osat, jotka kertovat meistä eniten.

”Mä arvostan sua todella paljon”, sanoit kerran, kun ilta oli myöhä ja toiset kiiruhtivat baareihin, pubeihin, yökerhoihin. Yllätit minut suoruudellasi, enkä olisi osannut kaivata kauniimpaa verbiä huuliltasi.

Siellä, mistä äitisi on kotoisin, siellä ovat sinunkin juuresi. Juuret, joita alan vähitellen rakastaa, kuten kaikkea muutakin sinussa. Juuret, jotka tekevät sinusta hetkittäin minua viisaamman, vaikka silmäni ovatkin tätä maailmaa sinua kauemmin katselleet.

perjantai 8. syyskuuta 2017

Älä kirjoita musta enää

Pyysit, etten kirjoittaisi susta enää. Olen kunnioittanut toivettasi, vaikka eihän sua kukaan näistä teksteistä tunnista. On ollut helppoa olla hiljaa, kun elämässä on ollut niin paljon muuta, muita. Viime yönä sä tulit kuitenkin uniini varoittamatta, väkivalloin, ja siitä mun on kerrottava.

Unessa sulla on päällä sama nahkatakki kuin silloin, kun kävelimme keskellä öistä Hakaniemen toria. Istut hämyisessä nurkassa ja tuijotat mua pistävästi, melkein syyttävästi. Tulen sun luo, ja tiedän jo, mistä on kyse. Emme tarvitse sanoja, mutta sä kerrot mulle olemuksellasi, että olet harmissasi. Sua häiritsee, että on muita, että vietin eilisen kaltaisesi, ikäisesi, sykkivän ja kiihkeästi hengittävän kanssa. Et pidä siitä, että mulla on hauskaa, että kaikki etenee, kuten suunnittelinkin. Sua häiritsee se, että ohjaan elämääni. Se saa sut miettimään, pitäisikö sunkin.

Et kuitenkaan sano pahasti, telepaattisesti tai ääneenkään, koska tiedät, etten tee mitään väärää. Tiedät, ja tiesit aiemminkin, että eläisin elämääni. Tuntuu lämpöiseltä nähdä sua pitkästä aikaa. Haluaisin kertoa kaiken; laskuvarjohypystä, mun kitarasta, hulluista päähänpistoista, mutta en saa sanotuksi mitään, hymyilen vain. ”Mulla on keikka 3.10.”, huuliltani lopulta pääsee. ”Tein susta biisin, uuden. Soitetaan se ehkä.” Sun silmät on kauniin väriset ja nenänvartesi muoto kiehtoo mua edelleen. On ollut ikävä sun kasvoja.

Tuskailet valinneesi jotain, muttet ole varma, onko valintasi lopulta se oikea. Lohdutan sua kuiskaamalla, että jokaisesta valinnasta voi tehdä oikean, hartiasi pehmenevät hieman. Tiedän aikamme olevan pian lopussa ja katson piirteitäsi tarkkaan. Syleilen hätäisesti maailmaa ja sua, ennen kuin herään syyskuisen aamun harmauteen.