tiistai 25. huhtikuuta 2017

Hyvästi epävarmuus


Palasin viime viikolla ajassa taaksepäin. Jokin kutkutti, houkutti, himotti. Oli tehnyt sitä jo pidemmän aikaa ilman järjellistä syytä. Jokin tiedostamattomalla tavalla tuttu. Katse harhaili lähestulkoon samaa tahtia ajatuksen kanssa, haki haluamattanikin, vaikkei menneisyydestä muistuttavan energian aistimiseen juuri silmiä tarvittu. Enhän minä sitä silloin tajunnut, mutta jälkiviisautta on helppo harrastaa.

Olinkin jo elänyt jonkin aikaa ilman sitä, jättänyt sen valuneisiin vuosiin. Nyt se koputteli ovellani kirkkaasti kimaltavassa lahjapaketissa, huusi kovaan ääneen: ”Avaa mut!” En osannut epäillä mitään, otin annetun vastaan ja lähdin aikamatkalle.

Kaikki alkoi hyvin. Emme kuulleet paketista kantautuvaa jatkuvaa jupinaa, emme aistineet sieltä leijailevaa pelkoa. Sen peittivät alleen nauru, Neil Young ja haarukoiden kilinä, liian pitkään jatkuneet katseet ja kukat pupillien ympärillä. Viimeiset suukot ovenraossa. Mutta saatuaan yhden pienen kolhun, paketti metamorfoitui pitelemättömäksi Pandoran lippaaksi. Välillämme väreilevän ihanan ja kauniin tilalle tulivat väistävät katseet, varovaiset liikkeet, ajatuksen tasolle jääneet keskustelunalut. Valloilleen ryöpsähtänyt epävarmuus kehittyi vauhdilla tarttuvuusasteeltaan kahden ihmisen epidemiaksi, itseään väkivalloin toteuttavaksi uhkakuvaksi ja hirviöksi. Sen riehuessa kutistuimme pieniksi jokaista sanaansa pohtiviksi ihmismytyiksi. Sen huutaessa rumuuksia vakuutuimme tahoillamme siitä, etten minä kyllä varmasti riitä tuolle toiselle. Sen työntäessä meitä etäämmälle toisistamme päätimme itse, millainen kuva tuolla toisella minusta itsestäni on. Että se on juuri niin huono kuin paketista paljastunut raastavan kirkuva ääni jaksoi koko ajan muistuttaa. Ja tämän myrskyn keskellä tajusimme vain sen, että ahdistaa. Ettei jostain syystä tunnu hyvältä, vaikka hetki sitten kaikki oli suloista ja pehmeää.

Kuvio on helppo avata jälkikäteen. Me ihmiset heijastamme tunteita toisiimme, olemme jatkuvasti toistemme peilejä. Syvällä itsessäni uinunut epävarmuuden trauma heräsi äkisti henkiin kohdatessaan kaltaisensa. Epävarmuus ruokkii epävarmuutta, rentous rentoutta, rehellisyys rehellisyyttä. Olen tehnyt töitä itseni kanssa voidakseni elää mahdollisimman antoisaa elämää ja voidakseni olla mahdollisimman autenttisesti aito itseni joka hetki. Viime viikko ravisteli jalkapohjista sydämeen ja muistutti minua siitä, kuinka epävarmuus aikanaan ohjasi venettäni. Jos keskustellessasi jonkun kanssa alat tuntea esimerkiksi yllättävää häpeää, voit pysähtyä miettimään, mistä nuo tunteet tulevat. Ovatko ne todella sinun vai kenties keskustelukumppanisi heijastamia? Etenkin herkät ihmiset aistivat ja imevät helposti itseensä toisten tunnetiloja. Silloin on hyödyllistä osata vetää raja itsensä ja muiden välille.

Omassa tapauksessani epävarmuuden liekin oli helppo levitä tulipaloksi, sillä se kyti jo valmiiksi kummassakin osapuolessa. Itselläni jo suurimmilta osin sammuneena, toisesta en tiedä. Otollista maaperää oli kuitenkin puolin ja toisin. Vaikka viime viikolla luulin hetkittäin sekoavani ja ihmettelin omaa taantunutta käytöstäni, nyt tuo kokemus tuntuu olleen kovin kasvattava ja tarpeellinen. Välillä on hyvä ottaa muutama askel taaksepäin ja tarkastella, onko jotakin matkassa mukana kulkenutta tunnetta vielä käsiteltävä, vai onko aika liikkua eteenpäin. Minä jatkan matkaani eteenpäin kiitollisena tästä kokemuksesta, maagisista hetkistä ja kukista pupillien ympärillä.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Alku

Mun huulipuna sun rohtuneissa suupielissä
sun silmät suljettuina,
kuontalo valtoimenaan raidallisella tyynyliinalla
Meidän kehot puhuvat samaa kieltä
suut eivät
ihan
vielä
Mutta ne nauravat samaan aikaan
ja osaavat olla myös vaiti
Siitä on hyvä lähteä,
pidän uusien kielten opettelusta

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Aina mun piti ennen – aina mun pitää nyt


Tuuli, 26, sosionomi:

 Aina mun piti selvitä, onnistua, sietää, pärjätä. Sanoa mä oon mä, sä oot sä, eri ihminen. Aina mun piti olla vahva ja rohkea, koska muut ei. Piti loputtomasti saavuttaa ja selvitä, kunnes hiljalleen tipahdin.

Mun piti tehdä itsestäni tunteeton. Piti olla vahvin, rohkein, ahkerin, kovin. Piti pärjätä, koska muut ei. Mun piti jättää mukava ja hyvä. Aina piti vahingossakin tulleesta nautinnosta, kaikesta hyvästä, tulla myös rangaistus. Aina piti saada aikaan eniten, pyytää vähiten. Aina piti vähentää musta itsestäni, jotta olisin elämässä mukana kuin vahingossa, huomaamatta. Pienimpänä painolastina.

Pian mun piti olla nukkumatta, polttaa suu, tehdä reikiä raajoihin. Piti rankaista itseäni siitä, mitä olin ja tein. Päivän ravinnossa oli 200 kaloria. Silloin pystyin olemaan. Silloin helpotti olo itseni kanssa. Muut sanoivat, etten selviä. Että kuolen. Ettei musta ole pääsemään irti. Sitten, siitä lähtien joka päivä, jatkuvasti, piti aina valita toisin. 


Aina piti mennä sitä kohti, mikä pelottaa, mikä tuo ahdistuksen ja elää siinä. Aina piti pelätä kuolemaa ja silti syleillä sitä, syödä kuvitteellisia lasinsirpaleita, hypätä lentokoneesta ilman laskuvarjoa. Aina mun piti tehdä toisin kuin mieleni sanoi. Iltaisin kuolema kuiski olalta, haluanko mennä sen mukaan. Kuolema tuntui helpottavalta, hyvältä ja pelastavalta, mutta se olisi ollut liian helpottavaa.

~ ~ ~ ~ ~

Reilut pari vuotta terveenä, sairaudesta parantuneena, oireettomana. Ihan tavallisena ihmisenä. Toipuneena tuosta ajanjaksosta, mutta en sen aikaisesta itsestäni. Koska aika kulkee omaa tahtiaan, vuosi vaihtuu vain kerran vuodessa. Ihminen itse kykenee vain tiettyyn määrään muutosta kerrallaan, loput hoitaa aika, elämä, sattumat ja tapahtumat. Mitä ikinä tuleekin vastaan.

Ja nyt; aina mun pitää muistaa, etten koskaan voi toimia sen äänen mukaan. Mun pitää muistaa, etten saa muuttaa toimintaani vaikuttaakseni ulkonäkööni ja kehooni. En voi koskaan laihduttaa, rajoittaa, skipata, suunnitella tai päättää etukäteen valmiiksi. Aina mun pitää muistaa, kuka oon ja miksi ja mitä se vaatii, että pystyn olemaan. Aina mun pitää kuunnella, olla herkkänä ja tuntea. Aina mun pitää olla vain minä. Se on kamalaa ja se on ihanaa.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Orava konepellillä


Sanot, että oon crackia, jota et pysty annostelemaan, tahdot kaiken tai et mitään. Ja mulla on tarjota vain yksi neljäsosa, jos sitäkään, ehkä toisinaan aavistus päälle. Sanot, että oon orava, joka hyppii sun konepellillä, että oon aivan hullu, mutta just oikealla tavalla, ja että sä tiedät, millainen mä oon ollut skidinä, yhtä innokas kuin nyt, pienemmässä paketissa vain. Sanot, että mulla on vahva hymy ja sulla öisin vaikeaa, mutta mä en tahdo saada koppia sun sanoista, mun mielessä pyörii vain vihreät makeat unettomuuden kukot, vaaleanpunaiset suussa sulavat unettomuuden kalat. Ja sä sanot, että rakastaisit mua niin, että vielä viikonkin päästä tuntuu, mutta mä tahdon vain ratsastaa keltaisilla pehmeillä unettomuuden hevosilla.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Tyttö, jol on katseessa taivas


Toivon, että tää on niitä tekstejä, jotka kirjoittaa itse itsensä. Sormet näppäimistölle ja sieltä se vaan tulee, syntyy miettimättä. Syvällä hautuneena purskahtaa ulos. Mulla on mielessä vain outoja välähdyksiä; ystävän halaus ja kuiskaus korvaan: ”älä välitä”, kun olin heikoimmillani, toisen spontaanisti heittämä ”oot upee ja säteilet!” ja kolmannen taivastelu juna-asemalla, kun aurinko osui silmiini sopivasti: ”Siis onko sulla eri väriset silmät?!” Oon viime kuukaudet kasannut itseäni kuin palapeliä, piirtänyt ääriviivojani uudestaan, saanut siihen tukea näiltä kaikilta ihmisiltä. Oon ollut vallaton, leikkinyt päivät pitkät, työkin voi olla musta leikkiä, toiminut just niin kuin hyvältä tuntuu. Ja tämä leikkiminen on tuonut eteeni lisää ihania ihmisiä, syventänyt ja lähentänyt välejä vanhojen ystävien kanssa. Paljastanut arkipäivän ihmeitä, johtanut spontaaneihin keskusteluihin:

”Mikä on sun lempiväri?”
”Smaragdin vihreä.”
”Mikä on sun toteemieläin?”
”Tota pitää funtsii vähän!”
”Kerro sit ku tiiät.”
”Joo.”

Oon löytänyt ystävälleni asunnon vain siksi, että aloin jutella ventovieraan kanssa. Oon laulanut ekaa kertaa radiossa live-lähetyksesssä, ja oon kuullut mielettömiä tarinoita, uponnut ihmisiin, törmännyt sattumiin, vaivattomasti palloillut menemään. Oon ollut niin rento, että oon toisiaan unohtanut itseni, se on tavallaan parasta. Kun vain on, eikä muista tai tiedosta omaa olemistaan. Kun voi niin autenttisesti olla oma itsensä.

”Sä oot se tyttö, jol on katseessa taivas,
enkä toivois, et suhun sattuu. 
Haluisit kertoo mulle ihmeistä maailman
ja mä nään vaan, kuinka se kaatuu.”

Taivas-silmät, David Bowien silmät. Tuijotan niitä peilistä kofeiinipäissäni. Niissä on iloa ja rentoutta, valoa ja ehkä jotain hyvää? Jotain ihan kelvollista. Ne tahtovat tuoda lämpöä ympärilleen, yrittävät kovasti, tiedän sen. Toivottavasti se välittyy.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Aurinkosilmät


Mun mieli karkaa sun aurinkosilmiin,
sydän on niissä koko ajan.
Valjastan ajatuksia muuhun,
mutta ne pakoilee,
rakoilee
aina tilaisuuden tullen ja muulloinkin.
Keskity, mieli, keskity.
Antaa aurinkosilmien pysytellä sydämessä,
kunnes ne ovat taas edessäsi.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Oikeaan aikaan


Kymmenen vuotta ja kuukausi. Ne mahtuvat väliimme ja silti ne harvemmin tuntuvat missään. Olen ehtinyt enemmän, opiskellut, matkustanut, muuttanut, muuttunut, rakastunut, rakastanut, sairastanut, parantunut, kypsynyt, nähnyt, kuullut ja tuntenut. Mutta kymmenessä vuodessa ehtiikin. Pelottavaa olisi, jos kokemuksia olisi kertynyt tässä vaiheessa sama määrä. Joko sinä olisit elänyt todella nopeasti tai minä surullisen hitaasti. ”Aika on vain apusuure”, sanoi hetki sitten mies, joka tahtoi tutustua. Minua selkeästi vanhempi, ehkä siksi tarttuikin aikaan heti kättelyssä. ”Todellisuudessa kaikki tapahtuu samanaikaisesti, koko elämä on sarja päällekkäisiä kuvia. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat olemassa yhtä aikaa. Ainoa, mitä meillä on, on alituiseen vaihtuva nykyhetki”, mies jatkoi. Olet ystäväni nyt, kun minä olen ennättänyt nähdä enemmän kuvia, mutta ehkä me kannamme sisällämme alati niin mennyttä, nykyistä kuin tulevaakin. Ehkä meissä on koko ajan kaikki, ja siksi vuodet eivät tunnu missään. Ehkä olemme osa syklistä kudelmaa, jossa kaikki tapahtuu samanaikaisesti, juuri oikeaan aikaan.