sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Äiti


Mä en koskaan keksinyt, mitä kirjoittaisin äitienpäiväkortteihin. Sä olit niin hajuton ja mauton, luotettava mutta tylsä. Joskus mä mietin, olitko sä ihminen ollenkaan. Sä olit se turvallisempi, mutta etäinen. Pidit huolta, muttet sylissä. En mä silloin tajunnut, että yritit vain pitää meidät elossa, tuoda leivän pöytään ja haalia jokaiselle sopivan kokoiset vaatteet kussakin kasvuvaiheessa. Ehkä isä vei ilman sun ympäriltä, sai sut haalistumaan vähitellen. Ehkä sulle ei vain ollut tilaa, kun elämä oli jatkuvaa taistelua. Mä odotin sulta aina jotain. Jotain, mitä en saanut. Mä odotin, mutten pyytänyt. Joskus huusin, muttet kuullut.

Lopulta sun elämässä alkoi yllättäen uusi aika. Jonkin täytyi kuolla, ennen kuin uutta mahtui syntymään. Sä aloit hengittää, sait tilaa olla. Mä lakkasin odottamasta, annoin sun olla. En enää mielessäni vaatinut, toivonut. Näin susta ensimmäistä kertaa puolia, aloin opetella tuntemaan. Löysin meistä samaa. Kykin sun kanssa mustikassa, sovittelin sun vaatteita ja nauroin. Kuuntelin sun juttuja ja kerroin, miltä musta oli tuntunut olla lapsi. Aloin ymmärtää sun valintoja. Tajusin, että mulla on äiti.

Ja nyt mun ei tarvitse miettiä, mitä mä kirjoittaisin äitienpäiväkorttiin, koska mä tiedän, ettet sä niin siitä kortista välitä. Sulle on tärkeämpää, että mä tulen käymään. Mä tiedän, millaiset jutut sua naurattaa ja mä tiedän, mikä sua tulevaisuudessa pelottaa ja innostaa. Kiitos kyllästymiseen saakka syödystä makkarakeitosta ja sopivan kokoisista vaatteista. Kiitos siitä, että olet antanut mun kasvaa sellaiseksi kuin olen. Kiitos, että kannustat mua nyt. Kiitos, että saan nauraa räkättää hulluna sun hölmöille ilmeille, kun yrität hyppiä hyppynarua. Kiitos, että oon saanut tutustua suhun viimein.

(Aiemmin julkaistut tekstit "Isä" ja "Vika kerta".)

2 kommenttia:

  1. Kiitos tyttäreni. Olen vuosia elänyt vain toisille, yhteiskunnan asettamille säännöille, lapsille, miehelleni (kaikesta huolimatta sain häneltä myös hyvää, esim. Lapset) ja työlleni. Sri Lankan jälkeen ymmärsin, että minun pitää elää myös itselleni. Lapset ovat kasvaneet, ei ole vanhempia, joista pitäisi huolehtia. Eteeni on ohjattu paljon hyvää, kun vain uskallan. Kuitenkin vieläkin toivon, että läheiset ihmiset (lähinnä Te kaikki lapseni) hyväksyisitte valintojani, sillä se on tärkeää minulle. Pienet seikkailut antavat valoa elämääni täällä kaaren loppupuolella. Eilinen on mennyt, huominen ei ole vielä tullut, joten elän tässä ja nyt. Jos en ole pystynyt täyttämään äidin roolia odottamallanne tavalla, toivon, että voisin korjata asiaa tästä eteenpäin. Olette rakkaita minulle. <3

    VastaaPoista