perjantai 17. kesäkuuta 2016

Rooma



Kirjoitin pari viikkoa sitten biisin nimeltä Rooma. Toissapäivänä se tuli minua vastaan naamakirjan uutisvirran seassa. Hieraisin silmiäni, minunko biisini? Ei, ei minun, vaan Jonne Aaronin. Kuuntelin kappaleen. Totta kai sen nimi juontaa juurensa samasta sanonnasta kuin omani, jossa mainitsen Rooman pre-choruksessa seuraavasti: ”Ei suuret rakenteet kaadu hetkessä, ei Roomakaan noussut päivässä.” Ja samaa parisuhdeliibalaabaa käsitellään molemmissa. Toki lyriikoissa toistuvat aamukuudet, arjet, sattumiset ja tottumiset, ja samannimisiä kappaleita on yhtä paljon kuin Hämeenteitäkin ja Keskuskatuja, mutta silti mieleeni kohosi joskus lukemani ajatus: jos saat hyvän idean etkä toteuta sitä, ennemmin tai myöhemmin joku muu tekee sen.

Tänä aamuna törmäsin Roomaan uudestaan. Kuuntelin Vesalan uutta albumia ja huomasin viimeisen kappaleen kantavan samaa nimeä kuin oma parin vuoden takainen tekstini. Sinuun minä jään. ”Jalkoihin minä jään, jos en kohta tee jotain”, mietin. Tuntuu kuin seisoisin asemalla odottamassa junaa, joka ei koskaan tule. Tai sitten niitä junia tulee valtavasti, mutten hyppää yhdenkään kyytiin. Teen kaikkea muuta hyödyllistä matkustamiseen liittyvää; opiskelen kieliä, tarkastan aikataulut, suunnittelen reitin, hankin oikeat varusteet, tutustun mahdollisiin matkatovereihin. Mutta en siltikään hyppää. Kun juna tulee, jäädyn aloilleni ja katson, kuinka muut nousevat kyytiin. Suren, miksen minäkin. Miksi en uskalla, kun uskallan kuitenkin niin paljon?

2 kommenttia:

  1. Kiteytit hienosti ajatuksen, jota pohdin itsekin tosi usein! Miksen hyppää junaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, eikö olekin outoa? Kun on kuitenkin jo menossa ja hengailee siellä laiturillakin... ja sit ei kuitenkaan ihan päästä irti.

      Poista