maanantai 8. elokuuta 2016

Kiihkeät tuulet



Jatkoilla soitetaan lapsuuden suosikkibiisejä. Jonkun tuutulauluna toiminut Nenan Das Land der Elefanten kuulostaa oikeastaan aika hyvältä. Voisin lisätä sen johonkin sopivaan soittolistaan. Oman vuoroni koittaessa minun on pakko soittaa Kikkaa. En voi sille mitään, 5-vuotiaana Kikan Kiihkeät tuulet -kasetti oli parasta, mitä tiesin. En tosin tiennyt muusta, sillä loput kasettini olivat osa satukokoelmaa. Kikka päätyi käsiini isosiskon hyljeksimänä. Sanoitukset olivat minulle pitkälti hepreaa (onneksi!). Esimerkiksi lauseen ”tahdon sut heti syliin mun tai muuten kiihkoon mä tähän pakahdun” ymmärsin seuraavasti: Kikka tahtoo jonkun heti syliinsä ja jos näin ei tapahdu, hän kiihkoaa (eli menettää hermonsa tai jotain muuta vastaavaa), tähän väliin pilkku, sitten hän pakahtuu. Pakahtumisen oletin olevan jotain dramaattista, ehkä samantapaista kuin kiihkoamisen. Joka tapauksessa suurista tunteista oli kyse, se oli tärkeintä. Automatkoilla pyyhin surua pois silmistä Kirkan tahdissa; ”aaha, aaha, aaha, aaha, aaha, aaahaaa”. Hanna Ekolan villihevosten kolmannen säkkärin ärrät saivat rintakehäni hyrräämään:

”Älä pakoon lähde vapauden mustaa hurmaa,
siihen yhtyy koko räiskyvä ruskayö
Älä enkeliltäsi sisintä sielua surmaa,
älä julmaa terää sykkivään sydämeen lyö”

Räiskyvä ruskayö oli mielestäni parasta koko kappaleessa. Odotin kohtaa ja hoilotin kitarisat levällään auton takapenkillä. Myöhemmin kuunteluun pääsi muutakin kuin vanhempien suosimaa iskelmää ja sisarusten roskiskasan Kikkaa. Silti Kikka on minulle ensimmäinen voimakas musiikkimuisto. Lauloin toki Sinisiä punasia ruusunkukkia ja Tuu-tuu tupakkirullaakin tunteella, mutta Kikan Kiihkeät tuulet saivat minut pakahtumaan, mitä ikinä se sitten tarkoittikaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti