tiistai 4. lokakuuta 2016

Saa hengittää



Aamiaiseksi ananasmehua ja varjoainetta. Silmäpussit ja sairaalapaita eivät pue ketään mietin vilkaistessani peiliin. Sujahdan putkeen kuin pullat pellillä, mutta putki ei paista. Siellä tuulee. Palelen, vaikka olen saanut sukat ja peiton. ”Hengitä sisään, hengittämättä… saa hengittää!” hymy kuuluu nauhoitteen äänessä. Olen liikkumatta. 30–60 minuuttia tarkoittaa kohdallani 70 minuuttia. Ilahdun pöydän liikkeestä ja vapauttavista otteista. Hoitaja on ystävällinen ja kaunis, ripset täydellisesti ojennuksessa. Tajuan, kuinka räjähtäneeltä itse näytän. Paikalla on tosin vain pari hoitajaa, minä ja pyörätuolissa nököttävä vanha nainen. ”Ei kai toi mummo joudu olee yhtä pitkään kuin minä?” kysyn kuiskaten. ”Ei se ihan. Ei ne yleensä jaksa”, hoitaja vastaa lempeästi hymyillen. ”Okei, hyvä”, kuittaan keskustelun. Ulkona vedän keuhkot täyteen ilmaa, aurinko silittää poskipäitä. ”Saa hengittää!” hihkaisen ja lähden liikkeelle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti