torstai 12. tammikuuta 2017

Jälkeesi


Tänään muistin, että liikutat minua. Vähemmän kuin joskus aiemmin, mutta vääjäämättä. Kyse ei ole kemiasta, sitä ei välillämme ole. On vain ohut siima, joka vetää meitä yhteen ja sotkeutuu silmänräpäyksessä. On vain vivahteita ja oloja, outoa tunnelmaa, halua, joka ei ole tahdonalaista. Löydät minusta jokaisen pienen merkityksen. Nekin, jotka tarkasti valikoiden asettelen, ne, joita muut eivät huomaa tai tajua. Tämän tekstin luet kuitenkin väärin. Luet kohtaloa ja karmaa, väitteitä jostakin, mitä mielesi ei tunnusta. Hengität pussiin, suljet ehkä taas portit. Luulet, että tahdon jotakin, mitä luulet minun tahtovan. ”Älä luule, vaan kuuntele”, kuiskaan mielessäsi, mutta linja on jo poikki.

Tänään muistin, että liikutat minua. Siima oli pitkästä aikaa selvä. Puhuessasi muusta kuvailit välillämme olevan selittämättömän ja katsoit pelotta silmiin. ”Vetovoima”, sanoit ja odotit reaktiotani. Mutta minä en reagoinut, annoin vain olla. Sillä vaikka sinä edelleen liikutat minua, en ole enää irrallaan jokaisen tuulen vietävissä. Tulet ja lainehdit, keinutat kevyesti. Et enää kaada venettä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti