maanantai 2. tammikuuta 2017

Puhut niin eri tavalla kuin muut


Kuuntelen niin synkkää kamaa, että ekaa kertaa tekis mieli tehdä positiivinen biisi. Tai no, sanoma vois olla positiivinen, ehkä muuten liikuttais syvissä vesissä. Miks kyynisyys on niin paljon siistimpää kuin fiilistely? Pitäiskö lakata iloitsemasta? Tuntuu, että luhistun maailman alle. Taas yksi siisti biisi-idea, jota en osaa toteuttaa. Opin koko ajan lisää, mutten millään tarpeeksi. Kuuntelen taas. Miks tässä biisissä on niin hyvä teksti? Miks mä en kirjoita näin? Miks mä löydän kaiken hyvän musiikin niin jäljessä, en koskaan edellä? Tai ehkä kerran, kaks, mut ne oli poikkeuksia. Onneks tyypit vinkkaa mulle bändejä, joista ne uskoo mun pitävän. Onneks ne etsii, kun mä en. Tuun vaan jälkijunassa. Sain eilen viestin: ”Puhut niin eri tavalla ku muut. Et oo kyyninen.” Pitäiskö olla? Tulisko parempia biisejä? Ne on nytkin jo niin tummia ja syväluotaavia, mun tekstit. Ehkä ne vois olla sitä vielä enemmän. Mutta enkö mä just miettinyt kirjoittavani jotain positiivista? ”Iskelmän pelko on todellista”, mulle sanottiin eilen. Sarkastisesti, mutta kuitenkin. Ja musta tuntuu, etten mä tiedä, mitä teen. Millaista mun pitäis tehdä, miten määrittelen itseni. Vielä joitakin viikkoja sitten olin kaikesta niin varma, visio oli kristallin kirkas, kirkasta kuin ystäväni tarjoama vodka. Ja mua pelottaa kirjottaa näistä asioista, koska näillä on mulle oikeesti merkitystä. Hävettää myöntää, että on. Nää saa mut itkemään ja tahtoisin onnistua. Tehdä sellaista, jonka takana voin seistä ylpeänä. Kaikki on niin hidasta ja sekavaa tai nopeeta ja selkeää, vuorotellen, harvemmin putkeen kumpaakaan settiä. Ahdistaa. Tekeminen helpottaa, mutta silti vitkuttelen, miks? Mun pitäis tietää kaikki. Hävetti ihan helvetisti, kun en tunnistanut kerran coveria Dylanin biisiksi. Miten mä ehdin oppia kaiken? Ja se tekeminen tuntuu vaan niin hyvältä, silloin unohtuu, kuinka solmussa onkaan. Mutta nää välit, tää elämä tässä, kuinka tästä selviää? Ja enkö mä vielä ollut se positiivinen tyyppi, jolla on valoisa sielu? Mä en tiedä. En osaa sanoa.

4 kommenttia:

  1. no itse ainakin liikun välillä aika syvissä vesissä taiteilijana ja revin pohjamutiakin.Mutta vuosien saatossa voisi sanoa että ammattitaito on kehittynyt.Myös se miten niihin suhtautuu ja mä itse joogan ja meditation avulla osaan aina koota itseni uudestaan.Mut joo.semmoista se on.Vaikea olla täysin avoin,ja täydestä avoimuudesta ei aina synny huippu lauluakaan.Mäkin teen paljon myös instrumentaali musaa esim.Se on kiva.jos ei keksi voi sitä tehdä siinä sivussa.---en tiedä tsemppiä .yksi keino mulla on mennä laulaa muiden biisejä karaokeen se aina inspiroi säveltämisessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Epäilyksen hetkiä ja epätoivon alhoja tulee varmasti aina olemaan, mutta kuten sanoit, tärkeintä on se, miten niihin suhtautuu. Tunteet on hyvä tuntea ja päästää sitten irti. Meditointi toimii mullakin. :)

      Poista
  2. Kaikilla meillä on suunnitelmia, kai pitääkin olla. Joku vaan kuljettaa meitä usein aivan eri polkuja. Elämää ei hallita. On vain tämä mitä on. Se vain pitää hyväksyä tai sitten purnata vastaan. Uskon Piitu sinuun .....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei hallita, ei! Vaikka yritys on kova. Pitäisi lakata yrittämästä. :) Totuus on monesti tarua ihmeellisempää, oon huomannut. Asiat järjestyy täysin odottamattomilla tavoilla, kunhan vain osaa vähän höllätä otetta.

      Poista