maanantai 27. maaliskuuta 2017

Tyttö, jol on katseessa taivas


Toivon, että tää on niitä tekstejä, jotka kirjoittaa itse itsensä. Sormet näppäimistölle ja sieltä se vaan tulee, syntyy miettimättä. Syvällä hautuneena purskahtaa ulos. Mulla on mielessä vain outoja välähdyksiä; ystävän halaus ja kuiskaus korvaan: ”älä välitä”, kun olin heikoimmillani, toisen spontaanisti heittämä ”oot upee ja säteilet!” ja kolmannen taivastelu juna-asemalla, kun aurinko osui silmiini sopivasti: ”Siis onko sulla eri väriset silmät?!” Oon viime kuukaudet kasannut itseäni kuin palapeliä, piirtänyt ääriviivojani uudestaan, saanut siihen tukea näiltä kaikilta ihmisiltä. Oon ollut vallaton, leikkinyt päivät pitkät, työkin voi olla musta leikkiä, toiminut just niin kuin hyvältä tuntuu. Ja tämä leikkiminen on tuonut eteeni lisää ihania ihmisiä, syventänyt ja lähentänyt välejä vanhojen ystävien kanssa. Paljastanut arkipäivän ihmeitä, johtanut spontaaneihin keskusteluihin:

”Mikä on sun lempiväri?”
”Smaragdin vihreä.”
”Mikä on sun toteemieläin?”
”Tota pitää funtsii vähän!”
”Kerro sit ku tiiät.”
”Joo.”

Oon löytänyt ystävälleni asunnon vain siksi, että aloin jutella ventovieraan kanssa. Oon laulanut ekaa kertaa radiossa live-lähetyksesssä, ja oon kuullut mielettömiä tarinoita, uponnut ihmisiin, törmännyt sattumiin, vaivattomasti palloillut menemään. Oon ollut niin rento, että oon toisiaan unohtanut itseni, se on tavallaan parasta. Kun vain on, eikä muista tai tiedosta omaa olemistaan. Kun voi niin autenttisesti olla oma itsensä.

”Sä oot se tyttö, jol on katseessa taivas,
enkä toivois, et suhun sattuu. 
Haluisit kertoo mulle ihmeistä maailman
ja mä nään vaan, kuinka se kaatuu.”

Taivas-silmät, David Bowien silmät. Tuijotan niitä peilistä kofeiinipäissäni. Niissä on iloa ja rentoutta, valoa ja ehkä jotain hyvää? Jotain ihan kelvollista. Ne tahtovat tuoda lämpöä ympärilleen, yrittävät kovasti, tiedän sen. Toivottavasti se välittyy.

2 kommenttia: