torstai 11. toukokuuta 2017

Matka mun keskipisteeseen


Risti-istunta tuntuu jo nyt ikävältä, tekee mieli kiemurrella. Vaihdan asentoani millin verran, olen hipihiljainen villasukkaninja, kukaan ei kuule liikkeitäni. Takana istuva mies hengittää häiritsevän kovaäänisesti, mikä sitä vaivaa? Musta ei kuulu pihaustakaan. Näin huonostiko keskityn, päästän toisen hengityksen tajuntaani? Ehkä tänään on sellainen päivä. Vaikea keskittyä. Koitan upota ohjaajan rauhalliseen ääneen, mutta nenääni kutittaa.

Sitten se alkaa, kummallinen kohina. Nopeatempoinen, pyörremyrskymäinen, kuin hälytys. Tuleeko se ulkoa? Nyt en ainakaan saa hiljentymisestä kiinni, mietin, ja kuuntelen oudolla tavalla miellyttävää ääntä. Kohinan voimistuessa tajuan sen tulevan kaukaa salin etuosasta. Tämäkö on se muusikko, josta meditaation alussa mainittiin? Instrumentti vaihtuu, mies alkaa rummuttaa ja laulaa. Sointi on huumaavaa,

ja mä

v
a
j
o
a
n…

Kasvosi välähtävät eteeni pelokkaina. Vetäydyt kauemmas, sitten tulet taas liki vauhdilla. Uudestaan ja uudestaan, ilmeesi ei muutu. Sua pelottaa niin kovin. Yhtäkkiä olemme vuoteessani, hetkeä ennen suudelmaa. Näen toistuvasti, kuinka lähestyt ja suljet silmäsi. Tunnen poskieni kostuvan, se on todellista, kyyneleet ovat suolaisia ja märkiä. Annan niiden valua, en pysty nostamaan kättäni. Kun suutelet mua viimeistä kertaa ensimmäistä kertaa, rakastelen jo toista. Sitä, joka joskus sanoi, että puhallan purkkapalloja tosi hyvin. Että hän ei osaa. Sitä, jonka tarinaan jäin haaleaksi mustikkatahraksi. Tunnen himoa, eläimellistä ja sydämestä irtonaista. Sitten paikka vaihtuu.

Olen koetilanteessa, tanssin villisti raadin edessä. Olen verhoutunut oransseihin ja punaisiin huiveihin, jotka liehuvat tuulessa, vaikka olemme sisätiloissa. Kaksi miestä ja yksi nainen tuijottavat minua osittain haltioituneina, osittain arvioiden. Bändi takanani on kummissaan, muttei voi irrottaa katsettaan tanssistani. Nautin, nautin, nautin. Otan tiukan katsekontaktin tuomaristoon ja vedän käsillä kuvitteellista köyttä, hitaasti ja päättäväisesti. ”Tule, tule, tule mun luo. Tulkaa”, kuulen äänen kuiskivan. Sitten olen taas kanssasi. Kaikki muu katoaa, on vain mustaa ja me. Rintakehämme yhdistyvät säihkyvillä kultaisilla säikeillä, niitä on paljon ja ne on punottu kauniiksi nauhaksi. Tartun jättimäisiin saksiin ja kohotan ne leikatakseni välillämme olevan punoksen, mutta sä estät mua ja mä kysyn vihaisena ”miksi”.  Miksi sä estät, kun et kuitenkaan tahdo mitään?

Yhtäkkiä mä tanssin taas raadin edessä, hytkyn alkukantaisesti rummun tahtiin. Bändi soittaa ja alan laulaa. Tuomaristo ei voi vastustaa kiusausta ja kiiruhtaa kanssani estradille tanssimaan, antautumaan, elämään. ”Tule, tule, tule!” viekoitteleva ääni kuiskii jälleen ja mä katson musiikin mukana huojuvaa raatia ja hymyilen. Hiljalleen kuva vaihtuu numeroksi, 49 on silmieni edessä. Suurena, mustana, digitaalisena. Se etääntyy lattiaa kohti, aivan kuin kameran kanssa liikuttaisiin kohteesta kauemmas. Seison vaa’lla, se näyttää 49 kiloa ja pääni tuntuu kevyeltä. Nostan käteni ohimoilleni, sitten takaraivolle ja tajuan, että mulla on siilitukka. Olen pieni ja hento siilitukkainen tyttö, mutta oloni on hyvä. Sitten sä ryömit taas mukaan kuvaan jostakin nurkasta. Vaikka mä olen pieni, olet sä vielä pienempi henkisesti. Ja mä nostan sut reppuselkään ja kannan sua ylämäkeen. Sitten olemme taas vuoteessa, makaat siinä silmät suljettuina, räväytät ne auki ja suljet taas. Silitän sun päätä ja ääni etäällä kuiskaa liian suuria sanoja ääneen lausuttavaksi.

”Pikkuhiljaa palaillaan tähän hetkeen”, ohjaaja huokaa lempeästi. Rummutus on vaihtunut nauhalta tulevaan mantraan. Jalkani ovat puutuneet tunnottomiksi, siirrän niitä aluksi käsilläni, kun on aika liikkua. Hengitän sisään ja ulos rauhallisesti nauttien. Pyyhin kosteiksi jääneet silmäkulmat ja yhdyn ympärilläni kaikuvaan vaimeaan muminaan: ”Om mani padme hum.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti