torstai 6. heinäkuuta 2017

Aina mun pitää kuvitella


Johanna, 29, myyjä:

”Iltaisin nukkumaan mennessä pakenen aina toiseen todellisuuteen, mun mielikuvitusmaailmaan. Jos asiat olisivat menneetkin toisin, jos olisinkin ihan joku muu, jos olisikin tapahtunut niin tai näin, kelailen. Lapsena toinen todellisuus oli turva, sittemmin tapa, nykyään melkeinpä pakkomielle. Uni ei tule, jos en sukella maailmaani milloin minkäkin keskeneräisen tarinan pariin. Kuvioita kehitellessä nukahdan yleensä hiljalleen rauhassa. Mutta annas olla, jos minulla on uusi tarina aluillaan! Silloin keksin mitä upeimpia juonenkäänteitä, mieleni punoo ongelmia ratkaistavaksi. Siinä sitä sitten monta tuntia pohditaan, ilmeillään ja venkoillaan vuoteessa. Muutaman kerran olen kokeillut nukahtaa ilman jokailtaista pulahdustani, mutta eihän siitä ole mitään tullut.

Jotkut tarinani olen käsitellyt niin monelta kantilta, eri ratkaisuilla ja jopa eri hahmoilla, etten saa niistä enää mitään mielekästä irti. Tämänhetkinen tarinani on niin massiivinen, että on työn ja tuskan takana sitoa kaikki langat yhteen. Olen tässä uusimmassa versiossani yhdistänyt useamman vanhan maailmani keskenään ja ongelmaksi muodostuu muun muassa päällekkäisten kaupunkien kulkuyhteydet: hissit, portaat, luotijunat, metrot… Miten rakenteet kestävät tämän kaiken, tarvitaanko pylväsluolasto? Ja entä valaistus? Näkevätkö alemmat kaupungit koskaan auringonvaloa? Ehkä se selviää tänä iltana…”


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti