sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Ihon alla


Sä tuut mun luo kuin siinä unessa, mutta et vedä mua sivummalle, vaan painaudut vasten keskellä kaikkia ja kaikkea. Oot ollut koko illan mulle pehmeämpi kuin yleensä, vähemmän piikikäs, auki. Oot sanonut tänään enemmän asioita kuin kymmenen kuukauden aikana yhteensä. Ja mä olen jo kertaalleen poistunut sun seurasta, kun oot puhunut liian suurilla sanoilla, kertonut enemmän kuin ehkä huomenna tahtoisit. Oon ollut se fiksumpi jo kerran tänään, toistamiseen en jaksa, joten en vastustele, kun vedät mut lähellesi. Keskellä hälinää sä sanot, että haluat mut ja näen sivusilmällä, kuinka tutut kasvot katsovat vierestä hämmästyneinä. Kaikista hämmästynein oon kuitenkin mä. Mielessä rullaavat vanhat kelat nopealla temmolla; se, kun katselin sua ekoja kertoja ja mietin että oot kuin veistos. Ja se, kun olin jo päässyt yli susta, siitä vähästä, mitä meillä oli tai pikemminkin ei ollut. Se, kun aloin pakoilemaan. Tässä mä nyt seison vastustelematta sun syleilyssä ja kuuntelen sanoja, jotka uhkaavasti sulattavat sua varten kasaamaani haarniskaa. ”Lähetään ulos”, ehdotat ja tartut mua kädestä. Sormet ovat limittäin, sä olet pitkä ja raamikas, mä pieni ja pehmeä. ”Kyllähän säkin tiiät, ettei täs oo mitään järkeä?” haet vahvistusta epäilyillesi. Mä tiedän kyllä, mutta se, kuinka hanakasti puhut tunteistasi mua kohtaan ja toisaalta teilaat niitä heti perään sanomalla, ettei tässä voi oikeasti olla mitään, se saa mut ensimmäistä kertaa pohtimaan, voisiko tässä oikeasti olla jotain. Kävelemme yhtä matkaa, sormet limittäin, välillä pysähdellen. Ja kun sä nouset bussiin, mä mietin, että tällä tavoin me taas jäämme, toistemme ihoille ja ihon alle muistuttamaan jostakin, mitä voisi olla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti