perjantai 8. syyskuuta 2017

Älä kirjoita musta enää

Pyysit, etten kirjoittaisi susta enää. Olen kunnioittanut toivettasi, vaikka eihän sua kukaan näistä teksteistä tunnista. On ollut helppoa olla hiljaa, kun elämässä on ollut niin paljon muuta, muita. Viime yönä sä tulit kuitenkin uniini varoittamatta, väkivalloin, ja siitä mun on kerrottava.

Unessa sulla on päällä sama nahkatakki kuin silloin, kun kävelimme keskellä öistä Hakaniemen toria. Istut hämyisessä nurkassa ja tuijotat mua pistävästi, melkein syyttävästi. Tulen sun luo, ja tiedän jo, mistä on kyse. Emme tarvitse sanoja, mutta sä kerrot mulle olemuksellasi, että olet harmissasi. Sua häiritsee, että on muita, että vietin eilisen kaltaisesi, ikäisesi, sykkivän ja kiihkeästi hengittävän kanssa. Et pidä siitä, että mulla on hauskaa, että kaikki etenee, kuten suunnittelinkin. Sua häiritsee se, että ohjaan elämääni. Se saa sut miettimään, pitäisikö sunkin.

Et kuitenkaan sano pahasti, telepaattisesti tai ääneenkään, koska tiedät, etten tee mitään väärää. Tiedät, ja tiesit aiemminkin, että eläisin elämääni. Tuntuu lämpöiseltä nähdä sua pitkästä aikaa. Haluaisin kertoa kaiken; laskuvarjohypystä, mun kitarasta, hulluista päähänpistoista, mutta en saa sanotuksi mitään, hymyilen vain. ”Mulla on keikka 3.10.”, huuliltani lopulta pääsee. ”Tein susta biisin, uuden. Soitetaan se ehkä.” Sun silmät on kauniin väriset ja nenänvartesi muoto kiehtoo mua edelleen. On ollut ikävä sun kasvoja.

Tuskailet valinneesi jotain, muttet ole varma, onko valintasi lopulta se oikea. Lohdutan sua kuiskaamalla, että jokaisesta valinnasta voi tehdä oikean, hartiasi pehmenevät hieman. Tiedän aikamme olevan pian lopussa ja katson piirteitäsi tarkkaan. Syleilen hätäisesti maailmaa ja sua, ennen kuin herään syyskuisen aamun harmauteen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti