tiistai 7. marraskuuta 2017

Katu täyttyy askelista

Näen aina ihmisissä ja tilanteissa potentiaalin. Jotkut pitävät kauneudenkaipuutani naiivina, itse kutsuisin sitä idealismiksi. Olen luopunut lyhyen elämäni aikana melko paljosta (ja saanut kyllä vähintäänkin yhtä paljon takaisin!), mutta silti irrottaminen ja elämänvirralle antautuminen tuntuu edelleen toisinaan haastavalta. Etenkin niiden ”huonoiksi” katsottujen tapahtumien ja tilanteiden osuessa kohdalle. Sitä hyppää helposti uhrin rooliin: ”Pitääkö mun vielä tämäkin kestää?”

Ollessani tänä syksynä ensimmäistä kertaa reppureissaamassa kuulin eräältä kanssamatkustajalta kehotuksen: ”Älä jää matkatessasi pelkästä mukavuudenhalusta paikoillesi. Kun on aika liikkua, liiku.” Ja niin tein. Liikuin, näin ja koin. Hetkittäin tuntui, että matka oli pelkkiä upeiden kokemusten ja villien seikkailujen siivittämiä hyvästejä. Kunnes vähitellen hyvästit laimenivat, liukenivat elämänmenoon. Luopuminen ei enää ollutkaan raastavaa irrottamista, vaan osa kokonaisuutta siinä missä vastaanottaminenkin. Ja minä irrotin; en vain kohtaamistani ihmisistä ja aistimistani paikoista, vaan myös menneistä mieltäpainavista kuvioista, itselleni ajat sitten ahtaaksi käyneistä ihmis- ja olosuhteista. Tunsin niin paljon, että jouduin aktiivisesti muistuttamaan itseäni siitä, ettei mikään tunne (onneksi!) kestä ikuisesti.

Vaikka luopuminen kävi helpommaksi, kuten mikä tahansa asia harjoittelun kautta käy, tärkeää oli myös todella tuntea irrottamisen aiheuttamat kuohunnat, jos sellaisia ilmeni. Se, että lähteminen liikutti, oli minulle merkki siitä, että on ollut mukavaa. Syleilin siis onnellisena kyyneleitä, joita vuodatin milloin teknoa täysillä soittavassa bussissa, milloin tuk tukien ja suitsukkeen tuoksun tukkimilla kaduilla. Kävin mielessäni läpi jokaisen hetken, jota olin rakastanut: aallon nappaamisen auringonnousussa, ennustajavanhuksen mökin löytämisen tihkusateessa, skootterikyydin keskellä yötä valojen välkkeessä. Kokemuksiani pohtiessani kiitin niistä jokaisesta erikseen.

Kun sitten Suomeen palattuani sain pian kuulla, että läheiseni on viety sairaalaan, lukuisten ”ei, ei, ei, mä en oo valmis tähän” -ajatusten ja pelkojen jälkeen löysinkin yllättävän pian sisältäni myös rauhoittavan ja hyväksyvän äänen: ”Nyt on näin.” Annoin pelon tulla ja rymistellä, mutta tunsin samalla suunnatonta kiitollisuutta siitä, kuinka paljon olen saanut rakastaa minut tähän maailmaan synnyttänyttä ihmistä. Kuinka paljon olen saanut ottaa vastaan rakkautta ja tukea, kuinka paljon olemmekaan saaneet nauraa yhdessä vedet silmissä niin, että vatsaan koskee.

Epätietoisuus pelottaa tälläkin hetkellä, mutta muutosten tuloa ei voi estää. Joskus niitä pyytää luokseen (kuten itse usein teen), mutta toisinaan ne saapuvat myös kutsumatta, röyhkeästi ja aivan väärältä tuntuvaan aikaan. Silloin tapaan ajatella vanhaa sananlaskua, ehkä jonkun mielestä naiivisti: ”Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.”

2 kommenttia:

  1. Tervetuloa Suomeen. Onneksi satuin juuri tänään soittamaan äidillesi. Muuten tämä kirjoituksesi olisi säikyttänyt minut. Kaikkea hienoa syksyysi

    VastaaPoista
  2. Kaikkea hyvää sunkin syksyyn! Hyvä, että olit sattunut soittamaan, niin ei tarvinnut turhaan säikähtää. :)

    VastaaPoista