torstai 7. joulukuuta 2017

Klo 01.50

”Musta tuntuu, että mun pitää nyt lähteä.”
”Nyt? Nytkö sun on hyvä mennä?” kysyt ääni täynnä lempeyttä ja pyyhit suolavettä poskiltani.
”Sori ku mä oon niin outo.”
”Et sä oo outo.”
”Enkö?” kurtistan kulmiani.
Häpeä ja hämmennys istuvat rinnallani, toinen vasemmalla, toinen oikealla puolellani. Häpeä painaa hartioita lysyyn ja yrittää vetää minut mukanaan maan alle. Hämmennys käyttäytyy kuin koko rakennus olisi tulessa; hyperventiloi ja puhuu sekavia.
”Et. Sä oot vaan herkkä. Ja se on ok.”
Sylisi on leveä. Kaappaat meidät kolme siihen, minut, hämmennyksen ja häpeän. Pian hämmennys rauhoittuu ja poistuu ulko-ovesta peräänsä vilkuttaen. Häpeäkin sulaa kainoon hymyyn ja haihtuu sitten kuin itsestään vesihöyryn lailla ilmaan. Jäljelle jäämme vain me kaksi, eikä välissämme ole enää mitään. Sinä näet minut sellaisena kuin olen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti